Toiminnot

Praasniekkaperinteen elvyttäminen

Kohteesta Ortodoksi.net

Versio hetkellä 21. heinäkuuta 2010 kello 19.01 – tehnyt X13 (keskustelu | muokkaukset) (Karjalainen juhla)

Puhe Iljan praasniekassa Ilomantsissa 20.7.2010

Praasniekkaperinteen elvyttäminen oli kirkon jälleenrakentamista

Iljan praasniekka rakentuu tänä vuonna arkkipiispa Paavalin muiston ja elämäntyön ympärille. Pyhän Elian kirkossa toimitettiin tänään (20.7.2010) ”Paavalin liturgia”.

Tänä vuonna Iljan praasniekkoihin on liitetty maahanmuuttajaseminaari. Aihe liittyy myös arkkipiispa Paavaliin, sillä myös hän oli maahanmuuttaja.

Pietarilainen Georg Guseff

Arkkipiispa Paavali, eli Georg Guseff, syntyi Pietarissa 1914. Perhe muutti Suomeen, isän synnyinmaahan 1919, ja sukunimi Guseff suomennettiin Olmariksi. Venäläinen Georg omaksui kouluvuosinaan Viipurissa suomalaisen ajattelutavan ja hengen. Nimen Paavali hän sai munkiksi vihkimisessä Valamossa.

Hänen elämänvaiheitaan ei ole syytä tässä yhteydessä käydä läpi tämän enempää. Oleellista on hänen toimintansa Suomen ortodoksisen kirkkokunnan piispana. Monet täällä olijoista - itseni mukaan lukien - muistavat arkkipiispa Paavalin hennon, harsomaisen ja lähes läpikuultavan hahmon. Se yhdistettynä hänen ohueen ääneensä vahvisti mielikuvaa hengellisestä pappismiehestä. Paavalin henkilökuva rakentuukin pitkälti mielikuville, mikä tekee hänestä jopa myyttisen hahmon.

Hengellinen Esipaimen

Hänestä tuli arvostettu piispa jo pian piispaksi vihkimisen jälkeen, ja hän tuli vähitellen tunnetuksi ulkomaita myöten. Hänen hengellisen elämän oppaansa ”Miten uskomme” ja ”Uskon pidot” tekivät hänestä kuuluisan ja kunnioitetun kristillisessä maailmassa.

On ollut mielenkiintoista kuulla arkkipiispa Paavalista eri henkilöiden arvioita. Monet muistavat hänet edelleen esipaimenena suurella alkukirjaimella.

Paavali vihittiin piispaksi vuonna 1955 ja valittiin arkkipiispaksi 1960. Piispuuden alkuvuodet olivat monella tavalla murrosaikaa sekä ortodoksisessa kirkossa että suomalaisessa yhteiskunnassa. Maata jälleenrakennettiin ja samalla rakennettiin suomalaista ortodoksiaa. Monien tuskallisten vaiheiden jälkeen lopulta vuonna 1950 eduskunta sääti lain, jonka mukaan ortodoksinen kirkko jälleenrakennetaan.

Suomen ortodoksisen kirkon surkea tila

Niin kuin hyvin tiedätte, toisen maailmansodan jälkeen Suomen ortodoksisen kirkon tilanne oli katastrofaalisen huono. Kirkko oli menettänyt omaisuudestaan noin 90 prosenttia menetettyyn Karjalaan ja noin 70 prosenttia kirkon jäsenistä oli joutunut siirtolaisuuteen. Valtiovallan rahoittamaa aineellista jälleenrakentamista pidettiin välttämättömänä, jotta ortodoksisuus säilyisi Suomessa. Henkinen ja hengellinen jälleenrakentaminen oli kirkon itsensä toteutettava.

Haasteita kirkon elämän elvyttämisessä riitti. Paavalilla oli selkeä näkemys ortodoksisuuden vahvistamiseksi sekä Suomen oloihin sopivaksi että vuosituhantisten vanhojen omien juurien vahvistamiseksi Suomen ortodoksisessa kirkossa. Nämä kaksi asiaa hän ymmärsi yhteenkuuluviksi.

Venäläisyys, karjalaisuus, suomalaisuus

Kirkon venäläistä perinnettä välteltiin tuomasta esille, sillä se ei palvellut kirkon julkisuuskuvaa etenkään sodan jälkeen, kun karjalaisortodoksit oli sijoitettu laajalle alueelle paikkoihin, joissa ortodoksisuus oli vierasta. Ortodoksien ryssittely jätti syvät arvet monen karjalaisen sieluun. Paavalin luotsaama ortodoksisuus etsikin alkukristillisiä juuria, joskin ortodoksisuudelle voitiin sovittaa tarpeen mukaan karjalainen puku. Lehdet kirjoittivat Paavalista ennen kaikkea hengellisenä esipaimenena. Sanomalehdissä Paavalista tuli eräällä tavalla suomalaisen ortodoksisuuden henkilöitymä.

Sodan jälkeisessä tilanteessa oli otettava huomioon se, että ortodoksisella kirkolla oli tarve lujittua osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Kirkko tarvitsi valtaväestön hyväksyntää, jotta sen uskottavuus säilyisi. Kaikin paikoin se ei säilynyt, mikä näkyi mm. siinä, että monissa seka-avioliittoperheissä lapset kastettiin luterilaisen äidin mukaan. Voidaan laskea, että kirkko menetti kastekäytännön muuttuessa tuhansittain jäseniä.

Palautetaanko Karjala?

1960-luvulla ortodoksinen kirkko ei ollut enää vain karjalainen, ja oikeastaan tuo kehitys seurasi myös Suomen ulkopoliittista linjausta. Kuten varmasti tiedätte, Karjala oli herkkä puheenaihe YYA-Suomessa. Keskustelua Karjalan palauttamisesta eivät Neuvostoliiton diplomaatit sallineet, vaikka asia nousikin silloin tällöin esille jopa itse presidentti Kekkosen toimesta.

Aiheen herkkyyttä ja koomisuutta kuvaa se, että vuonna 1968 Neuvostoliiton lähettiläs Kovalev paheksui Karjala-olutpullon etikettiä, jossa oli Karjalan maakunnan vaakuna. Vaakunassahan ovat idän ja lännen miekat kuvattu toisiaan vastaan. Todennäköisesti Kovalev tulkitsi etiketin siten, että suomalaisilla oli pyrkimys saada Karjala takaisin. Karjalan Liitossa ja eräissä muissakin kansalaisjärjestöissä tällaista tavoitetta toki oli.

Suomalaisten oma sensuuriajattelu meni jopa niin pitkälle, että Karjalasta kertovia kansanlauluja pidettiin arveluttavina. ”Laps olen köyhän kauniin Karjalan” –laulua ei sentään kielletty, vaikka sitä pidettiin revanssihenkisenä. Ehkä siinä oli liian vahva kaipuuteema.

Praasniekat osana kirkon hengellistä jälleenrakentamista

Hattuvaaran tsasounan vuosipäivä eli Petrun praasniekka elvytettiin varsinaiseksi praasniekaksi eli kirkkojuhlaksi 1959. Praasniekkaperinteen elvyttäminen Petrusta oli helpompaa, koska se oli helpommin miellettävissä kollektiiviseksi kyläjuhlaksi. Petru oli esimakua Iljan praasniekan tulolle. Seurakunnan pääkirkon eli pyhän Elian kirkon praasniekkoja alettiin viettää vuodesta 1964 alkaen. Kirkkoherra Kauko Salmisen elvyttämällä praasniekkaperinteellä oli kantavuutta Pogostalla.

Praasniekkoja juhlitaan muuallakin

Myös Ilomantsin Mutalahdessa pidettiin Emän praasniekat 1963, johon kuului liturgia, ristisaatto ja vedenpyhitys. Mutalahden rukoushuoneen vihki arkkipiispa Paavali 3.9.1961. Arkkipiispa totesi lehtihaastattelussa, että ”on ollut ilo tutustua tähän osaan Ilomantsia, jossa en ole ennen käynyt, mutta josta paljon kiitettävää olen kuullut”.

Myös Ilomantsin seurakuntaan kuuluneessa Hoilolassa pidettiin praasniekka 1964. Kirkko on pyhitetty pyhän Nikolaoksen muistolle.

Piispantarkastusmatkallaan kesäkuussa 1964 Paavali vihki käyttöön Huhuksen ja Mutalahden rukoushuoneet. Paavalin mukaan Ilomantsin seurakunta eli nousukautta ja sen toiminta oli vireää. Arkkipiispan mielestä Ilomantsin seurakunta on tullut uudella tavalla huomion kohteeksi karjalaisortodoksisen kulttuurin paikkana, joten se edustaa koko kirkkokuntaa. Arkkipiispa toimitti Petrun praasniekan palvelukset, mutta ei osallistunut enää Iljan praasniekkaan tuona kesänä 1964.

Henkinen jälleenrakentaminen

Seurakuntalaisia rohkaistiin ajattelemaan, että ortodoksinen hurskauselämä elää Ilomantsissa alkuperäisessä muodossaan ja että jokaisella kirkon jäsenellä oli tärkeä tehtävä perinteen vaalijana. Kyseessä oli selvästi henkinen jälleenrakentaminen, mikä korostus jatkui useiden vuosien ajan.

Ensimmäinen Iljan praasniekka

Ensimmäisissä Iljan praasniekoissa 1964 oli liturgian jälkeen ristisaatto Kokonniemeen, jossa pidettiin litania edesmenneiden puolesta. Päiväjuhla pidettiin juuri valmistuneessa ja arkkipiispa Paavalin vihkimässä Runonlaulajan pirtissä, jonne kokoontui 400 henkeä.

Mielenkiintoista alkuvuosien praasniekkaperinteelle on se, että jopa kalevalaisen kansanperinteen uskonnollista taustaa korostettiin, vaikka se ei ehkä kristillinen ollutkaan.

Vuoden 1965 praasniekka

Vuoden 1965 Iljan praasniekka oli monella tavalla käänteen tekevä. Paavali kertoi olleensa iloinen päästessään Ilomantsiin ”karjalaiselle maaperälle kaittaviensa keskuuteen”. Paavali viihtyi Ilomantsissa ja sen ilmapiirissä. Ilomantsia hän piti aitokarjalaisena paikkana. Praasniekka kuului Paavalin mielestä ”karjalaiseen elämään”.

Liturgian sävelmistö oli juuri uudistettu, ja siitä esitettiin katkelmia keskuskoulun juhlasalissa päiväjuhlassa. Paavalin mukaan liturgian sävelmistö oli uudistettava, koska ”tarvitsemme omia mittojamme vastaavat puvut”, millä hän tarkoitti, että kirkkomusiikin oli palattava juurilleen, jotta siitä voisi kehittyä uutta ortodoksisen hengen mukaista julistusta. Paavali tunnetaan kirkkomusiikin uudistajana.

Päiväjuhlassa soitti Samppa Uimonen kannelta ja Siiri Mekri luki Elna Pelkosen teosta. Sinapinsiemenkerholaiset lauloivat Airi Pietarisen johdolla. Akuliina Martiskainen kehräsi värttinällä. ONL:n Ilomantsin näytelmäkerho esitti näytelmän ”Larin Paraske”. Myös TV-ryhmä oli paikalla kuvaamassa.

Tsizoit

Samalla Ilomantsissa järjestettiin kirkkolaulupäivät, jotka kokosivat suuren määrän kanttoreita ja laulajia Iljan praasniekoille. Vuoden 1965 tapahtumiin liittyy myös sellainen tärkeä seikka, että tuona vuonna legendaarinen Tsizoit-yhtye esiintyi ensi kertaa praasniekoilla. Erityisen soolo-esiintymisen suoritti repolalainen Anni Homanen, joka pajatti, ja väki oli aivan haltioissaan. Tsizoit-ryhmään kuului Anni Homasen lisäksi Laina Salminen, Terttu Korhonen, Ester Mauranen, Airi Pietarinen, Helvi Hämäläinen ja Hilkka Kuusela.

Tsizoit perustettiin vaalimaan rajakarjalaista lauluperinnettä, mikä tarkoitti, että suurin osa lauluista oli livviksi, jota kieltä Ilomantsissa oli puhuttu vain kaikkein itäisimmissä kylissä ennen sotaa. Tsizoitten ohjelmaa perusteltiinkin sillä, että Ilomantsin praasniekoille tuli livvinkieltä osanneita siirtokarjalaisia ympäri Suomea, jolloin he saivat kuulla karjalaisia lauluja.

Iljan praasniekoista oltiin tekemässä kovaa vauhtia rajakarjalaista perinnettä edustava tapahtuma, koska sille oli selkeä tilaus.

Iljan praasniekka vakiintuu 1960-luvulla

Vuoden 1966 ja 1967 praasniekoilla ei ollut piispaedustusta, mutta 1967 praasniekkoja kunnioitti juhlapuhujana akateemikko Kustaa Vilkuna. Tsizoit lauloi ja Akuliina Martistkainen kehräsi värttinällä.

Sanottakoon tässä vaiheessa, että kaikilla näillä praasniekoilla, alkaen Petrun praasniekoilta, ihmisiä leikittivät ja laulattivat Teuvo ja Laura Jetsu. Teuvo on tehnyt erittäin kunnioitetun päivätyön ihmisten hyvinvoinnin ja viihdyttämisen eteen. Teuvo on ollut aina mukana, aina. Praasniekkaesiintymisistä sanottakoon, että Teuvo aloitti praasniekkapelit varmaan jo ennen kuin praasniekat elvytettiin.

Ilomantsi pantiin edustamaan jollakin tavalla aitoa karjalaisuutta, se korvasi jotain siitä Karjalasta, joka oli menetetty Neuvostoliitolle, vaikka se ei edustanutkaan ”puhdasta” rajakarjalaista perinnettä. Ilomantsi oli kuitenkin maantieteellisesti ja perinteeltään lähellä menetettyä Karjalaa ja sen kirkkoja.

Suosio kasvaa

Vuoden 1968 praasniekoista Pogostan Sanomat kertoi, että ne olivat hyvin onnistuneet ja että praasniekkoihin kokoontui lähes 500 henkeä. Pienen vedenvihkimisen toimitti Anatoli Ortamo, ja liturgian toimittivat rovasti Leo Merras, kirkkoherra Hannu Loima ja pastori Risto Lintu. Päiväjuhla oli kirkossa ja iltajuhla keskuskoululla. Anni Homanen lauloi ja Samppa Uimonen säesti. Tsitzoit laulaa tsirahutti mm. laulun ”laskettakkua brihat hebot”.

Pogostan Sanomien mukaan Iljan praasniekkojen suosio kasvoi vuosi vuodelta, praasniekoilla oli jo noin 1500 vierasta. Kirkossa toimitettiin vedenpyhitys ja liturgian toimittivat rovastit Leo Merras ja Tapani Repo, kirkkoherra Hannu Loima, Viktor Railas ja Raimo Töntsi sekä diakoni Olavi Lehmuskoski. Kirkkokuoro lauloi kanttori Veikko Linnun johdolla.

Kyykkää pelattiin nyt myös Iljan praasniekoilla, ei pelkästään Petrussa.

Vuonna 1969 äskettäin edesmennyt Lapin piispa Johannes teki ensimmäisen tarkastusmatkansa Ilomantsiin: ”Ilomantsiin tulin arkkipiispa Paavalin toimeksiannosta. Jo aiemmin täällä käydessäni olen havainnut, että täällä elää vanha perinne ja että seurakuntalaiset ovat kasvaneet karjalais-ortodoksiseen henkeen, jollaista ei samassa määrin tapaa siirtoseurakunnissa”.

Praasniekat 1970-luvulla

Iljan praasniekkojen palvelukset toimittivat arkkipiispa Paavali ja metropoliitta Johannes. Paavalin mukaan praasniekat elävät muuallakin Suomessa, eikä niitä voi pitää vain ilomantsilaisten etuoikeutena.

Vuonna 1971 oli arkkipiispa Paavali jälleen Iljan praasniekoilla. Praasniekat oli kolmipäiväinen tapahtuma, johon kuului mm. ortodoksisen avioparin kihlaus ja vihkiminen. Paavalin mukaan ”praasniekoissa tulisi olla mukana karjalaisen hengen perinteen aitoja tuotteita, ei mitään remuavaa musiikkia eikä paneeleja”. Kommentti on mielenkiintoinen.

Vuoden 1972 praasniekoissa kerrottiin olleen noin 15 000 kävijää. Luku johtuu siitä, että praasniekkoja vietettiin kokonainen viikko, ja kaikki Ilomantsin tapahtumat liitettiin praasniekkatapahtumiksi. Pogostan Sanomien päätoimittajan Hilkka Kuuselan mukaan kyse oli vain siitä, että praasniekkoja vietettiin aidossa ympäristössä, joten ne sen takia saavat yhä suuremman ystäväjoukon. Palvelukset toimitti Helsingin metropoliitta Johannes, Paavali ei ollut mukana. Praasniekat alkoivat ikoninäyttelyn avauksella uudessa seurakuntasalissa, jonka arkkipiispa Paavali oli vihkinyt käyttöön paria viikkoa aiemmin.

Liturgian jälkeen oli ristisaatto Kokonniemeen, jossa Sanni Pyörnilä esitti itkuvirren Irinja Arhipoffin haudalla. Praasniekat jatkuivat viihteellisinä: Tervaruukilla bessodoissa kävi lehtitiedon mukaan noin 1000 ihmistä nauttimassa rantakalasta ja nuottanäytöksestä. Myös Möhkön tukkilaiskisat laskettiin praasniekkaväkeen, kuten myös kaikissa muissa Ilomantsin kohteissa viikon aikana käyneet.

Paljon karjalaisia esiintyjiä

1973 Petrun praasniekoissa esiintyi lauluyhtye Muzoit. Lisäksi oli mm. kyykkäottelu sekä vapaa sana. Iljan praasniekoissa 1973 päähuomion näyttää saaneen Tsizoit, johon kuuluivat Mirjam Lehmuskoski, Paula Huovinen, Eeva Penttinen ja Helinä Oresmaa. Praasniekat alkoivat ikoninäyttelyllä ja päättyivät tukkilaiskisoihin. Palvelukset toimitti mp. Johannes. Liturgian yhteydessä vihittiin diakoniksi pappiskandidaatti Leo Makkonen –niminen mies, josta tuli matkapappi Ilomantsiin elokuussa.

Iljan praasniekkoihin liittyi käynti Pörtsämön kalmistossa, jossa Sanni Pyörnilä esitti itkuvirren Pedri Shemeikan haudalla.

Vuoden 1974 praasniekat

Vuoden 1974 praasniekkoja mainostettiin lehdessä:

”Hyvä praasniekkavieras!
Tarjoamme hengen ravinnoksi ikivanhaa karjalaista perintöä, joka vuosituhannen ajan on ortodoksisen kirkon suojeluksessa Karjalan maineikkaan heimon asuinsijoilla elänyt ja kukoistanut. Tarjoamme rakkautta ja uskollisuutta elämän pyhille laeille ja pyhälle uskolle, jota vanha apostolinen ortodoksinen kirkko on vuosituhannen alussa karjalaisille isillemme ja äideillemme opettanut. Se rakkaus ja uskollisuus on kalevalaisen mielenlaadun kanssa kirjoittanut karjalaisen laulun ja soiton, itkuvirret sekä rikkaan ja monimuotoisen tapakulttuurin, joka monissa muodoissa näillä pruasniekkapäivilläkin matkamiehelle avautuu”.
Pruasniekkatoimikunta.

Praasniekkailmoituksessa kerrottiin lisäksi mm. haulikkoammunnoista, jotka järjestettiin Putkelan haulikkoradalla.

Praasniekka - elämänasenne

Arkkipiispa Paavalin mukaan karjalais-ortodoksinen perinne on elämänasenne.

Praasniekkojen yhteydessä oli ikoninäyttely seurakuntatalolla. Liturgian toimitti KP arkkipiispa Paavali ja saarnasi teologian kandidaatti Veikko Purmonen. Iljan päivän päiväjuhlassa kansalaiskoululla oli noin 800 henkeä. Teuvo ja Laura Jetsun nuorisokuoro esiintyi. Anni Homanen lausui, ja Hannu Loima kertoi suakkunan. Anja Ilvosen reippaat Vunukat esittivät Tsuurun kylvön.

Vuoden 1975 praasniekoilla palvelukset toimitti jälleen arkkipiispa Paavali ja esiintymässä oli Paavalin perustama Hymnodia-kuoro. Kuoro perustettiin, jotta päästäisiin omaan lauluperinteeseen. Paavalin mukaan ”ortodoksinen kirkkolaulumme on ajallisesti melko kapeakaistaista, lähinnä 1700-1800-lukujen osittain länsimaistunutta venäläistä kirkkolaulua". Paavalin perustama ja johtama Hynodia oli ottanut ohjelmistoonsa hymnin aina ensimmäisestä tunnetusta kristillisestä sävelmästä 200-luvun lopulta, bysanttilaisia sävelmiä sekä slaavilaisesta znamenni-sävelmistöä.

Vuoden 1975 praasniekkojen aluksi Paavali sanoi: Iloitkaamme, olemmehan Ilomantsissa!. "Haemme täältä Kalevalan laulumailta yhä laajenevin joukoin sitä iloa, joka meiltä rintamaiden asukkailta puuttuu”, hän sanoi.

Lehtitiedon mukaan praasniekkoihin osallistui noin 3000 henkeä ristisaaton aikana. Sanni Pyörnilä lauloi itkuvirren Kokonniemessä. Päiväjuhlassa Anni Homanen tempaisi jälleen yleisön laulullaan ja ikinuorella olemuksellaan. Lahja Kettunen pagisi Suistamon praasniekoista. Sunnuntai-iltana kokoonnuttiin taas Pörtsämön hautausmaalle, jossa Pyörnilä lauloi Pedri Shemeikan haudalla.

Pyhän Iljan perinne

Pyhän Iljan perinne eli yhä vahvana Ilomantsissa 1976. Palvelukset toimitti jälleen arkkipiispa Paavali, joka iloitsi siitä, että Iljan praasniekka on kyennyt säilymään ytimeltään puhtaana kirkollisena juhlana. Kirkolliseen puoleen liittyy hänen mukaansa luontevasti kansaperinne.

Ystävyysseurakuntatoiminta Turun Martin seurakunnan kanssa oli alkanut. Praasniekassa esitti turkulaisten tervehdyksen teol. tri. Yrjö Luojola.

Myönteisenä esimerkkinä kansanperinteen elpymisestä arkkipiispa Paavali toi esille Hattuvaaran kyläkuoron lasten laulu- ja leikkiesitykset sekä feresin käytön yleistymisen.

Karjalainen juhla

Vuoden 1977 Iljan praasniekoilla arkkipiispa Paavali totesi, että ”praasniekka on karjalainen juhla, jonka voi aidoimmillaan kohdata Ilomantsissa, vanhan karjalaisuuden maaperällä”. Samalla vietettiin pyhän Elian kirkon 85-vuotisjuhlia.

Paavalin mukaan praasniekkaperinteen alku oli Ilomantsissa, ”mutta nyt on jo muissakin seurakunnissa praasniekkoja, jotka ovat uskonnollisesti avoimet juhlat ihmisten osallistua, mikä näkyi hyvin juuri ystävyysseurakuntatoiminnassa Turun Martin srk:n kanssa. Muita vieraita oli mm. Keijo Liinamaa ja rouva Pirkko Liinamaa sekä maaherra Esa Timonen.

Vedenpyhitys Kokonniemessä

1978 ensimmäistä kertaa vedenpyhitys oli Kokonniemen rannassa. Paavali korosti, että kaikki kristillistä perinnettä arvostavat ovat tervetulleita tähän juhlaan.

Ilomantsin sekakuoro esiintyi Terttu Korhosen johdolla. Juhlassa esiintyi myös tanhuryhmä ”Vunukat”, joita ohjasi Anja ja Matti Kallio. Huomattakoon, että Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kuoro lauloi kaikilla praasniekoilla. Seurakunnan kuoroa johti kanttori Veikko Lintu.

Arkkipiispa Paavali oli mukana myös 1978. Puheessaan arkkipiispa korosti, että praasniekka on ennen kaikkea kirkollinen juhla. Ilomantsi oli onnistunut säilyttämään tuon alkuperäisen luonteen. On nimittäin vaarana, että karjalaisuutta, johon ortodoksisuus erottamattomasti kuuluu, aletaan mainostamaan viihteenä.

Kirkollinen juhla

Seurakunta alkoi kiinnittää praasniekkojen ydintapahtumiin entistä enemmän huomiota. Praasniekkojen kirkollisesta perustasta ryhdyttiin pitämään entistä tarkemmin kiinni ja karsimaan oheistapahtumia.

Arkkipiispa Paavali oli aina, kun oli vain mahdollisuus, mukana Iljan praasniekoissa. Paavali korosti sydämen rukouksen merkitystä Iljan praasniekoilla 1980:

”Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua syntistä”.

Tuo hiljainen sydämen rukous oli tarkoitettu kaikille ihmisille, ei pelkästään luostariasukkaille.

Teuvo ja Laura Jetsun johtama ”Kukut” -ryhmä vaikutti yleisön.

Piispat vuoroon juhlilla

1981 arkkipiispa Paavali toimitti vedenpyhityksen kirkossa. 1982 liturgian toimitti Helsingin metropoliitta Johannes. Kokonniemessä oli vedenpyhitys ja litania. Arkkipiispa Paavali toimitti liturgian ja vedenpyhityksen 1983. Panihida toimitettiin Elna Pelkosen haudalla.

Praasniekkoihin kuului myös ikoninäyttely, niin kuin monena vuotena aiemminkin. Ikonit olivat Teuvo Jetsun ja Auli Martiskaisen oppilaiden työtä. Nikolai Gedda ja Uspenskin mieskuoro pitivät konsertin.

Ulkolaisia vieraita

Erityistä juhlavuutta vuoden 1984 praasniekkoihin toi Puolan ortodoksisen kirkon johtaja Vasili, joka oli Paavalin vieraana Suomessa. Kirkkoherra Hannu Loima palkittiin Puolan kirkon kunniamerkillä.

Mukana praasniekoilla oli myös kreikkalaisia ja ruotsinsuomalaisia vieraita. Turun Martin ystävyysseurakunta osallistui praasniekkoihin jo kahdeksatta kertaa.

Arkkipiispa Paavali oli odotettu vieras Iljan praasniekoilla 1985. Professori Heikki Kirkinen puhui kalevalaisen perinteen säilyttämisen puolesta päiväjuhlassa, Tsizoit lauloi ja Sanni Pyörnilä esitti itkuvirren. Paavalin mukaan praasniekkoja oli Ilomantsissa vietetty jo 1400-luvulta lähtien, mutta toisaalta kehotti muistamaan, etteivät kaikki Suomen ortodoksit ole karjalaisia.

Piirakat ja pyhyys

Vuoden 1986 praasniekoissa arkkipiispa Paavali sanoi: ”kehotan kaikkia nuoria perheitä uudistumaan perinteessä, jotta pyhyyden tunne kasvaisi perheissä. Piirakoiden leipomisen oppimisella ei lopulta ole suurtakaan arvoa”.

Ulkomaisena praasniekkavieraana oli Trikkin ja Stagonin metropoliitta Aleksios Kreikasta. Mari ja Kati Talvivaaran kanteleensoitto sai monet kyynelehtimään. Huomattakoon, että tyttöjen isä Arvo Talvivaara oli kaiken takana. Vuosikausien ajan hän teki paljon seurakunnan ja karjalaisen kansanperinteen puolesta. Arvon puoliso Saimi Talvivaaran erinomaisesta runonlausunnasta saamme edelleenkin nauttia.

Paavalin viimeinen Iljana praasniekka

Arkkipiispa Paavali oli Iljan praasniekoissa viimeistä kertaa 1987. Ilomantsilainen historian lehtori Reino Raappana oli juhlapuhujana, Tsizoit ja Arvo Talvivaaran ryhmä esiintyi.

Vuoden 1988 praasniekkapalvelukset johti uusi arkkipiispa Johannes, Paavalin työn jatkaja. Hänellä oli vieraanaan kreikkalainen Dodonan piispa Krysostomos, joka lehtihaastattelussa oli yllättynyt ortodoksien suuresta määrästä täällä kaukana Pohjolassa.

Iljan päivän sankariksi nimettiin turkulainen Antti Lehtinen, joka oli praasniekoilla jo neljännentoista kerran, ja jonka syntymäpäiväksi Iljan päivä sattui.

Arkkipiispa Paavali kuoli marraskuussa 1988.

Huomioita arkkipiispa Paavalista

Lopuksi muutama huomio arkkipiispa Paavalista.

Edellä esitetyn perusteella Paavalista luotu kuva on haaleahko. Hänestä ei ole yhtä totuutta, ainakaan vielä. Voitaneenkin sanoa, että Paavalista on yhtä monta totuutta kuin on hänet tuntevaa ihmistä. Eräiden mukaan hän on kulkemassa pyhitystietä kohti virallista kanonisointia. Häneen sijoitetaan paljon asioita, jotka viittaavat tuohon pyrkimykseen. Tutkija ei tietenkään ota kantaa siihen, mikä on kirkon totuus asioista. Pyhitystie on kuitenkin hyvin pitkä.

Mikä Paavalin elämässä oli aitoa ihmistä ja mikä myyttistä historiantulkintaa?

Paavalilla sanotaan olleen vahvasti hengellisiä ulottuvuuksia. Se ei suinkaan helpota kuvan muodostamista hänestä. Mutta ihminen hän oli. Hän osasi olla myös piikittelevä, hän menetti joskus malttinsa, niin kuin kaikki muutkin ihmiset tekevät. Arvostamiensa ihmisten keskuudessa hän oli sympaattinen, valoisa ja suuresti arvostettu henkilö. Todennäköistä onkin, että hän oli monella tavoin erityislaatuinen ihminen.

Tulevaisuus näyttäköön, mikä hän on miehiään!

TT Juha Riikonen