Ero sivun ”Vanhan testamentin kaanon jakautuneen kristikunnan aikana” versioiden välillä

Nykyinen versio 16. syyskuuta 2010 kello 10.50

TT Hannu Pöyhönen:

8.

Vanhan testamentin kaanon jakautuneen kristikunnan aikana

Tässä luvussa kysymystä Vanhan testamentin kaanonista tarkastellaan eri kristillisten perinteiden näkökulmasta eli toisen vuosituhannen alusta meidän päiviimme saakka. Luku jakautuu kahteen pääosaan. Ensimmäisessä teemaa lähestytään teoreettisesti, historialliselta kannalta, kun taas toisessa perspektiivi on käytännöllinen, tämän hetken tilanteeseen liittyvä.

A. Historiallinen katsaus

Kiistat Vanhan testamentin ohjeellisista kirjoista olivat siis käytännössä päättyneet koko kristikunnassa ensimmäisen vuosituhannen lopulle tultaessa laajemman, aleksandrialaisen kaanonin vakiinnutettua asemansa kaikkialla. Tilanne jatkui tällaisena varsin pitkään myös idän ja lännen eron jälkeen, vaikka läntisen kristikunnan piirissä ilmaantuikin aina tuon tuosta jokunen, joka Hieronymuksen tavoin julistautui palestiinalaisen kaanonin kannattajaksi, ja vaikka paaville harmaita hiuksia tuottanut ongelmalapsi, John Wycliffe (n. 1329–1384), julkaisikin vuonna 1382 Raamatun provokatiivisesti ilman deuterokanonisia kirjoja.

Uusi, akuutti vaihe Vanhan testamentin kaanonin kohdalla alkoi reformaatiosta. Sinänsä pienen, mutta vaikutukseltaan kauaskantoisen askeleen otti saksalainen yliopistomies Andreas Karlstadt (n. 1480–1541), joka vuonna 1520 julkaisemassaan teoksessa De canonicis scripturis esitti Septuagintassa hajallaan olevat deuterokanoniset kirjat ensi kertaa omana korpuksenaan. Tämän Karlstadtin teoreettisen ratkaisun eräässä mielessä hyödynsi vuoden 1534 raamatunkäännöksessään Luther (1483–1546), joka sijoitti deuterokanoniset kirjat erilliseksi osastoksi Vanhan ja Uuden testamentin väliin. Juuri deuterokanonisten kirjojen kokoaminen yhteen kyseisessä raamattulaitoksessa merkitsi niille lopun alkua protestantismissa, sillä se oli jo visuaalisesti selvä viesti niiden vähäarvoisemmasta asemasta muuhun Raamattuun nähden. Tätä vielä korosti niiden otsikointi apokryfikirjoiksi sekä maininta, että kirjat eivät ole samanarvoisia muun Raamatun kanssa.

Merkittävää Vanhan testamentin kaanonin kannalta ei kuitenkaan ole ainoastaan deuterokanonisten kirjojen eristäminen muusta Raamatusta, vaan myös se, miksi tämä tapahtui. Käynnistävänä tekijänä Lutherin kohdalla oli vuonna 1519 hänen ja Johann Eckin (1486–1543) välille puhjennut erimielisyys kiirastuliopista, minkä yhteydessä viimeksi mainittu vetosi opin raamatullisena perustana roomalaiskatolisen kirkon yleisen tavan mukaisesti toiseen Makkabilaiskirjaan (12:45). Tämä opillinen kiista, joka syvimmältään koski yhtä deuterokanonista kirjaa ja oikeastaan vain sen yhtä jaetta ja sen tulkintaa, johti Lutherin vastakkainasettelun voimistuessa lopulta tunnustautumaan yksinomaan palestiinalaiseen kaanoniin ja pitämään pelkästään siihen kuuluvia kirjoja jumalallisen inspiraation tuotteina. Itse asiassa Luther, joka perusteli Raamatun kirjojen sitovuutta niiden omalla sisällöllä eli sillä, miten niistä itse kukin “ajaa Kristusta”, tuli ensi kertaa koko kristinuskon historiassa asettaneeksi vakavasti kyseenalaiseksi Kirkon oikeuden päättää Raamatun kirjojen kanonisuudesta. Kristus-keskeistä kriteeriään, jolla hän kertakaikkisesti rajasi deuterokanoniset kirjat pois Vanhasta testamentista, Luther ei tosin soveltanut lainkaan protokanonisiin kirjoihin eikä siten – ilmeisesti varovaisuussyistä – tullut kyseenalaistaneeksi niiden asemaa Pyhinä Kirjoituksina.

Edellä sanotun perusteella on helppo ymmärtää, että roomalaiskatolinen kirkko ei seurannut tilanteen kehittymistä toimettomana. Paavi kokosi vuonna 1546 kirkolliskokouksen Trentoon, jossa Vulgatan mukainen laajempi kaanon saatettiin voimaan anateeman eli kirkonkirouksen uhalla. Synodin päätöksessä, joka oli dogmaattinen vastaus Lutherin dogmaattiselle tasolle nostamaan ongelmaan, todettiin varta vasten, että kaikki Vulgataan sisältyvät kirjat “kokonaisuudessaan ja jokaiselta osaltaan” ovat keskenään yhdenvertaisesti pyhiä ja kanonisia. Päätöksen dogmaattinen poleemisuus on ilmiselvä, mitä vielä korostaa se, että roomalaiskatolinen kirkko oli vain vähän aiemmin Saksassa (1527) ja Ranskassa (1530) itse julkaissut raamattulaitoksen, joka pohjautui puhtaasti palestiinalaiseen kaanoniin.

Täydellä syyllä voi sanoa, että läntisen kristikunnan piirissä asiat olivat menneet oudosti sekaisin Vanhan testamentin kaanonia koskevassa asiassa: reformaatio oli näet sitä koskevassa käytännössään syvimmiltään liittynyt vain Hieronymukseen, sillä hänen tavoin se oli luopunut deuterokanonisista kirjoista ja valinnut raamatunkäännöstensä perustaksi heprealaisen tekstin, kun taas roomalaiskatolinen kirkko oli ryhtynyt kostoiskuun reformaatiota vastaan käyttäen sotakirveenään Vulgataa, johon Hieronymus oli vastentahtoisesti liittänyt deuterokanoniset kirjat käännettyään ne muista poiketen kreikkalaisesta Septuagintasta!

Reformaation myrskyjen jälkimainingit ylsivät kauas, aina seitsemännentoista vuosisadan Konstantinopoliin asti, idän kristikunnan keskukseen, joka kävi kamppailua elintilasta ja olemassa olostaan raskaan turkkilaisvallan alla. Vuonna 1620 ekumeeniseksi patriarkaksi valittu, Sveitsissä opiskellut ja kalvinistisista näkemyksistään yleisesti tunnettu Kyrillos Lukaris (1572–1638) laati näet siellä vuonna 1629 nimeään kantavan konfession, jossa hän poikkesi radikaalisti monista ortodoksisen kirkon perinteisistä näkemyksistä reformaation viitoittamaan suuntaan. Pyhien Kirjoitusten osalta tämä tuli näkyviin siinä, että hän tunnusti sitovaksi Laodikean kirkolliskokouksen lyhyemmän, 22 kirjan mukaisen kaanonin nimittäen sen ulkopuolelle jääviä teoksia “apokryfisiksi”. Kyrillos Lukariksen tunnustuksen vaikutus jäi idässä kuitenkin lyhytaikaiseksi. Konstantinopolissa se kumottiin kokonaisuudessaan – so. myös Vanhan testamentin kaanonia koskevalta osaltaan – jo hänen kuolinvuonnaan 1638 ja hieman myöhemmin, ikään kuin varmistukseksi, vielä kahdessa muussakin paikallissynodissa, Jassissa vuonna 1642 ja Jerusalemissa vuonna 1672. Myös Konstantinopolissa vuonna 1672 jälleen kokoontunut paikallissynodi palautti sekin deuterokanoniset kirjat kunniaan, mutta nyt jo akateemisemmin, ilman viittausta edesmenneeseen patriarkka Kyrillokseen. Näin uusi keskustelunavaus deuterokanonisista kirjoista päätyi idässä samaan lopputulokseen kuin aiemmin.

Lännen osalta on tässä yhteydessä vielä todettava, että kaikki reformaatioliikehdintään osallistuneet eivät olleet alun perin Lutherin kanssa samoilla linjoilla deuterokanonisten kirjojen suhteen, sillä joittenkin näkemys niistä oli väljempi, joittenkin puolestaan tiukempi. Erityisesti Sveitsissä niihin suhtauduttiin varsin myönteisesti, joskin tilanne sielläkin pakotti sijoittamaan ne yhtenä osastona Vanhan testamentin liitteeksi osoituksena niiden vähemmästä arvosta. Jyrkintä suhtautuminen deuterokanonisiin kirjoihin oli Hollannissa, Belgiassa ja Ranskassa, jossa reformaatiopiireillä oli tapana sulkea ne kokonaan pois Raamatusta. Englannissa suhtautuminen deuterokanonisiin kirjoihin sitä vastoin oli kahtalainen: tietyt ryhmät julkaisivat ne Lutherin tavoin yhtenä korpuksena Vanhan ja Uuden testamentin välissä hänen kanssaan samanlaisin otsikoinnein ja selityksin, toiset taas osoittivat niitä kohtaan lähes avointa halveksuntaa ja jättivät ne pois raamattupainoksistaan. Käytännössä viimeksi mainittu asenteellinen ja torjuva linja pääsi lopulta voitolle Englannissa maailmanlaajuisesti merkittävin seurauksin. Deuterokanonisiin kirjoihin kohdistuneen protestoinnin johdosta Brittiläinen ja kansainvälinen raamattuseura teki 3.5.1827 päätöksen, jonka mukaan deuterokanonisia kirjoja ei enää saa sisällyttää lähetystyössä jaettaviin eikä muihinkaan englannin kielellä painettaviin Raamattuihin. Tätä periaatetta on sittemmin sovellettu yleistäen kansainvälisen Raamattuseuran julkaisutoiminnassa, joskaan ei täysin absoluuttisesti.

B. Tilanne tänään

Tässä kappaleessa ei varsinaisesti ole tarkoitus käsitellä deuterokanonisista kirjoista käytävää keskustelua meidän aikamme kristikunnassa, vaan lähinnä koota helposti hahmotettavaan muotoon se, miten tämän korpuksen laajuus eri perinteissä ymmärretään ja miten siihen kuuluvia teoksia niissä nimitetään. Kristillisistä perinteistä huomioidaan tässä yhteydessä vain maamme ja sen historian kannalta merkittävimmät eli ortodoksinen, roomalaiskatolinen ja luterilainen. Etenemme niiden kohdalla aikajärjestyksessä.

a) Ortodoksinen kirkko

Ortodoksinen kirkko on historiansa aikana mieluiten kutsunut palestiinalaiseen kaanoniin kuuluvien kirjojen lisäksi Septuagintasta omaksumiaan muita Vanhan testamentin Pyhiä Kirjoja nimityksellä “anaginoskomena” eli “luettavaksi kelpaavat/ hyväksytyt kirjat”. Koska sanalla kuitenkin voidaan viitata myös suppeamman kaanonin mukaisiin eli protokanonisiin teoksiin, sekä ortodoksisessa tutkimuksessa että kirkollisessa kielenkäytössä on erityisesti viime vuosikymmeninä alettu yleisesti puhumaan deuterokanonisista kirjoista. Sanaa apokryfi ortodoksinen teologia sitä vastoin ei koskaan sovella aleksandrialaisen kaanonin teoksiin, sillä se mielletään negatiiviseksi ja sitä käytetään pelkästään opillisesti ongelmallisista ja siten uskovien luettaviksi kelpaamattomista tai vähintäänkin hyödyn kannalta kyseenalaisista kirjoista.

Deuterokanonisiksi kirjoiksi Ortodoksinen kirkko lukee seuraavat kymmenen teosta:

• Ensimmäinen Esran kirja
• Juditin kirja
• Tobiaan kirja
• Ensimmäinen Makkabilaiskirja
• Toinen Makkabilaiskirja
• Kolmas Makkabilaiskirja
• [Salomon] viisaudenkirja
• Sirakin [viisauden] kirja
• Barukin kirja
• Jeremian kirje

Kuten edellisen kappaleen (8A) historiallisessa katsauksessa kävi ilmi, Ortodoksinen kirkko, vaikka hyväksyykin yleisesti Pyhiksi Kirjoikseen luetellut teokset, ei paradoksaalista kyllä ole koskaan selkeästi määritellyt kantaansa Vanhan testamentin kaanoniin. Monien tutkijoiden mielestä Trullon kirkolliskokouksen päätös toi asiaan tiettyä selkeyttä, koska sen hyväksymien kirkkosääntöjen joukossa on niitä, jotka kokonaan tai osin puoltavat laajempaa kaanonia. Eräässä mielessä kaikkein täsmällisimmän kannanoton Idän kirkon piirissä Vanhan testamentin kaanonista on lausunut Jerusalemin synodi vuonna 1672, joka lähes Trenton konsiilin tavoin nostaa deuterokanoniset kirjat samanarvoiseen asemaan protokanonisten kanssa todetessaan niistä:

“Jumalallisen Raamatun muitten aitojen kirjojen ohella me pidämme näitäkin Raamattuun aidosti kuuluvina; sillä Kristuksen katolinen Kirkko, joka välitti meille pyhät evankeliumit ja muut Raamatun kirjat sen aitoina osina, on epäilemättä välittänyt meille aitoina osina myös nämä. Niinpä niiden kieltäminen merkitsee noidenkin hylkäämistä.”

Tämän perusteella onkin sanottu, että Jerusalemin synodi täytti päätöksellään sen tyhjiön, jonka Trullon kokous asiaan vielä jätti.

Maailmanlaajuisesti katsottuna Aleksandrian laajemman kaanonin asema ortodoksisessa perinteessä on meidän aikanamme yhtä vakaa kuin ennen. Myös tämän hetken ortodoksiteologien – ja nimenomaisesti eksegeettien – keskuudessa se edustaa yhä Idän kirkon aitoa ja omaa Vanhan liiton aikaista Pyhien Kirjojen kokoelmaa. Tästä huolimatta on esitetty toivomus, että se vahvistettaisiin Ortodoksisen kirkon Vanhan testamentin kaanoniksi vielä virallisestikin valmisteilla olevassa kahdeksannessa Ekumeenisessa kirkolliskokouksessa.

b) Roomalaiskatolinen kirkko

Roomalaiskatolisessa perinteessä aleksandrialaiseen kaanoniin kuuluvia teoksia, jotka eivät sisälly suppeampaan palestiinalaiseen kaanoniin, nimitetään deuterokanonisiksi. Tämä termi – samoin kuin protokanoninenkin – on juuri roomalaiskatolisen kirkon piirissä syntynyt ja otettu käyttöön Trenton konsiilissa (1545–1563). Nimitys ei ole negatiivisesti värittynyt, mikä on selvää jo siitä syystä, että Trento nimenomaan vahvisti deuterokanonisten kirjojen täydellisen samanarvoisuuden protokanonisten kirjojen kanssa.

Käsitys deuterokanonisista kirjoista aitoina, jumalalliseen inspiraatioon perustuvina Vanhan testamentin teoksina pohjautuu siis Trentoon. Deuterokanonisten kirjojen asema Trenton määrittelemässä muodossa vahvistettiin vielä Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa (1869–1870), vaikka sitä ei oltu vakavasti uhattu ennen konsiilia, kuten ei ole sen jälkeenkään.

Roomalaiskatoliset hyväksyvät deuterokanonisina seuraavat seitsemän kirjaa (vertailun helpottamiseksi vierelle on merkitty ortodoksisen perinteen mukaiset deuterokanoniset kirjat):

Kuten luettelo osoittaa, deuterokanonisten kirjojen korpus on roomalaiskatolisilla kolme teosta suppeampi kuin ortodokseilla. Todellisuudessa ero supistuu kuitenkin vain kahteen teokseen, sillä roomalaiskatolisuudessa Jeremian kirje on tapana lukea Barukin kirjan osaksi sen kuudentena lukuna. Sen sijaan Ortodoksisen kirkon luokittelun mukaisen ensimmäisen Esran kirjan Trenton konsiili sulki pois Vanhan testamentin ohjeellisten kirjojen luettelosta. Hieman myöhemmin se kuitenkin varsin oudolla ratkaisulla hyväksyttiin uudelleen kirkolliseen käyttöön – nimittäin liittämällä se vuoden 1592 Vulgatassa yhdessä Manassen rukouksen ja ns. neljännen Esran kirjan kanssa Uuden testamentin perään omaksi erilliseksi apokryfikirjojen osastoksi!

Lopuksi palautettakoon mieliin vielä se luettelosta ilmenemätön seikka, että roomalaiskatolisen kuten ortodoksisenkin tradition puitteissa Esterin ja Danielin kirjoihin luetaan kuuluviksi niiden deuterokanoniset katkelmat.

c) Luterilainen kirkko

Luterilaisessa kirkossa deuterokanonisia kirjoja on tapana kutsua juutalaisen terminologian mukaisesti apokryfikirjoiksi (“apokryfa”), mikä juutalaisuudessa tarkoittaa virallisesta käytöstä poistettuja sekä luettaviksi ja jäljennettäviksi kelpaamattomia kirjoja. Luterilaisuudessa sanalla ei kuitenkaan periaatteessa ole negatiivista merkityssisältöä, sillä sisällöllisesti arveluttavia ja luettaviksi soveltumattomia varhaissyntyisiä uskonnollisia kirjoja ovat sen terminologialla pseudepigrafit (“pseudepigrafa” kr. “väärennetyt/ virheellisellä tekijänimellä kulkevat teokset”). Tästä huolimatta deuterokanonisia kirjoja on pidetty luterilaisuudessa alusta asti toissijaisina protokanonisiin kirjoihin nähden, mikä tulee hyvin ilmi siinä, miten Luther vuoden 1534 saksalaisessa raamattulaitoksessaan luonnehtii niitä:

“Kirjat, jotka eivät ole samanarvoisina pidetyt kuin Pyhä Raamattu, mutta kuitenkin hyvät ja hyödylliset lukea”.

Deuterokanonisia kirjoja voidaan luterilaisuudessa siis lukea, mutta yhtä hyvin olla lukematta ilman hengellistä haittaa tai olennaista köyhtymistä. Edellä olemme kuitenkin nähneet, että kirjat oli tapana Saksassa ja Suomessakin sisällyttää Raamattuun Vanhan ja Uuden testamentin väliin sijoitettuina aina 1800-luvulle asti, jolloin kansainvälisen raamattuseuran päätös mursi käytännön. Luterilaisen kirkon hyväksymät deuterokanoniset kirjat ovat tosin maassamme edelleenkin saatavilla omana erillisniteenään, jonka teksti pohjautuu vuoden 1938 raamatunkäännöstoimikunnan työskentelyyn. Oireellista sitä vastoin on, että deuterokanonisia kirjoja ei mitenkään huomioitu vuoden 1992 raamatunsuomennoksen yhteydessä. Koska protestanttiset Vanhan testamentin käännökset ovat reformaatiosta lähtien pohjautuneet masoreettiseen eli heprealaiseen tekstiin, Septuagintasta, kristittyjen alkuperäisestä Vanhan liiton ajanjakson Pyhästä Kirjasta on luterilaisuuteen käytännössä jäänyt ainoana muistumana sitä pääsääntöisesti noudatteleva kirjajärjestys.

Luterilaisessa kirkossa deuterokanonisten kirjojen määrä on eräässä mielessä kymmenen eli hämäävästi sama kuin Ortodoksisessakin kirkossa, vaikka tämän kategorian mukaiset teokset poikkeavat merkittävästi toisistaan. Sen sijaan deuterokanoniset kirjat numeraalisesta poikkeavuudestaan huolimatta ovat käytännössä lähes yhtenevät luterilaisuudessa ja roomalaiskatolisuudessa, kuten oheinen luettelo osoittaa:

Yllä olevan johdosta on vielä sanottava, että luterilaisessa käytännössä Barukin kirja käsittää roomalaiskatolisen perinteen tapaan myös Jeremian kirjeen sen kuudentena lukuna. Jos Esterin ja Danielin deuterokanoniset katkelmat on vielä lupa mieltää luterilaista perinnettä koskevassa luettelossa näihin kirjoihin sisältyviksi, vaikkakaan ei arvoltaan samanlaisina itse protokanonisten teostensa kanssa, ainoaksi eroksi roomalaiskatoliseen kirkkoon nähden jää Manassen rukous, jota viimeksi mainittu ei sisällytä deuterokanonisiin kirjoihin kuuluvaksi, kuten ei Ortodoksinen kirkkokaan.

Ja vielä lopuksi yksi huomio liittyen Vanhan testamentin kirjakokoelman rajauksesta käytävään keskusteluun. Protestanttisessa maailmassa se ei meidän aikanamme niinkään ole yhteydessä kysymykseen deuterokanonisten kirjojen asemasta Vanhan testamentin kokonaisuudessa, vaan Vanhan ja samalla Uudenkin testamentin kaanonin arvosta ja merkityksestä ylipäätään. Monet nuoremman sukupolven teologit ovat näet valmiita säilyttämään Raamatun kaanonin vain historiallisista syistä haluamatta itse sitoutua siihen.

<- edellinen osa: Osa 7. Vanhan testamentin kaanon jakautumattomassa kristikunnassa myöhemmin ~ seuraava osa: Osa 9. Kannanottoja kysymykseen Vanhan testamentin kaanonista Idän kirkossa ->

© Hannu Pöyhönen