Toiminnot

Anna meille anteeksi velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme (opetuspuhe)

Ortodoksi.netista

Tämä on yhdeksäs osa isä Andrei Verikovin nettiluentoa, joka käsittelee "Isä Meidän" -rukousta.
Muut osat löytyvät oheisista linkeistä:


Kristus kohtaa samarialaisen naisen
Kuva © Pyykkönen

Kuten edellä, aikasemmissa teksteissä on jo todettu, niin uskomme ja elämämme ei voi olla puhtaasti yksilökeskeistä. Me näemme jokaisessa lähimmäisessä myöskin Jumalan ja kuten Tuomiosunnuntain evankeliumissakin sanotaan:

”- - kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40)

Eli meidän tekemisemme ja toisaalta tekemättä jättämiset suhteessa toiseen ihmiseen vaikuttavat myös meidän suhteeseen Jumalaan.

Muistammeko Kristuksen vertauksen palvelijasta, joka oli velkaa kuninkaalleen. (Matt. 18:23-35) Vertauksen kuningas on Jumala, joka on valmis antamaan anteeksi ihmiselle, jopa käsittämättömän suuret synnit, kun taas ihmisillä on monesti taipumus olla huomattavasti armottomimpia toisia kohtaan paljon vähäisemmästä syystä.

Tämä rukouksen kohta ei ole pelkkä nöyrä anomus, vaan se pitää sisällään tietyn ehdon. Me pyydämme Jumalalta armahtavaisuutta samassa suhteessa miten me itse olemme valmiita armahtamaan lähimmäisiämme. Kristus on opettanut, että käytännössä kaikki ihmiset ovat meidän lähimmäisiämme, kuten vertaus Laupiaasta samarialaisesta opettaa. Siksi armollisuutemmekaan ei voi muuttua liian valikoivaksi.

Hyvin harvassa rukouksessa me itse asiassa pyydämme Jumalalta armahtavaisuutta sillä tavoin, että vertaamme sitä omiin tekoihimme. Mutta juuri tämä ehdollisuus on eräs niistä asioista, jotka tekevät rukouksesta johdantosanojen mukaisesti sellaisen, että sen lausuminenkin tapahtuu uskalluksella ja nuhteettomasti. Pystymmekö pyytämää Jumalalta jotain sellaista, mikä saattaa lopulta muuttua suoranaiseksi esteeksi itsemme ja Jumalan välille?

Varhaiskirkon ajoista lähtien kristittyjen ykseydellä, keskinäisellä rakkaudella ja rauhalla oli äärettömän suuri merkitys. Kristus sanoi opetuslapsilleen, että heidät tunnistaisi juuri siitä, että heillä oli keskinäinen rakkaus:

”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:35)

Tässä valossa on helppo ymmärtää, että ristiriidat, vihanpito ja katkeruus ovat asioita, jotka sotivat kaikkea sitä vastaan mitä Kristus on opettanut ja tämän myötä tekevät myös osallistumisen Herran pyhään Ehtoolliseen mahdottomaksi. Käytännössä ihminen voi osallistua Ehtoollisesta, mutta onko se silloin kelvollista osallistumista?

Isä Andrei Verikov