Ortodoksinen pappeus tämän päivän Suomessa

Mielipide

Ortodoksinen pappeus tämän päivän Suomessa

Ortodoksinen kirkko on Suomessa pieni vähemmistökirkko, jonka seurakunnat ovat laajoja ja välimatkat pitkiä. Samaan aikaan kirkon sisäinen elämä on muuttunut tavalla, jota emme aina uskalla sanoittaa ääneen. Pappeus on murroksessa: kutsumuksen ja virkatyön raja hämärtyy, työn painopiste siirtyy ja seurakuntalaisen kokemus kirkosta muuttuu. Kysymys kuuluu, millaiseksi ortodoksinen pappeus Suomessa on muotoutumassa – ja mitä tästä seuraa seurakunnalle.

Kuka johtaa seurakuntaa – ja mitä varten pappi on?

Pappeuden kutsumus ja muuttuva työnkuva

Kirkon historiassa pappeus ei ole ollut vain ammatti tai virka. Se on ollut kutsumus. Pappi on nähty ennen kaikkea seurakunnan paimenena ja liturgisen elämän kantajana. Samalla papin tehtävä on viime vuosikymmeninä saanut myös uudenlaisia piirteitä. Yhä useammin papista on tullut organisaattori, toimintojen koordinoija, työtehtävien järjestelijä ja erilaisten tapahtumien suunnittelija. Seurakuntatyöhön kuuluu erilaisten ohjelmien kokoamista, leirejä, keskustelutilaisuuksia, hallinnollisten ja papillisten velvoitteiden hoitamista ja monien käytännön asioiden järjestämistä. Nämä tehtävät voivat olla tarpeellisia, mutta ne saattavat myös siirtää pappeuden painopistettä pois siitä, mikä perinteisesti on ollut papin työn ydin.

Monille vanhemmille sukupolville pappeus merkitsi ennen kaikkea uhrautumista ja arjen niukkuuden jakamista seurakuntalaisten kanssa.

Sotien jälkeinen aika Suomessa oli tästä vahva esimerkki. Evakkojen keskellä, uusissa ja usein vaatimattomissa olosuhteissa, papit elivät hyvin lähellä seurakuntaansa. Heidän työnsä ei ollut rajattavissa työaikaan eikä työtehtävälistaan. Pappi oli pappi kaikkialla: kirkossa, kylässä, kodeissa ja ihmisten arjen keskellä.

Seurakunta oli monella tavalla kuin suuri perhe. Hallinto oli yksinkertaisempaa ja käytännöt arkisia. Pappi saattoi viedä kolehtirahat päällystakin taskussa pankkiin silloin kun ehti – eikä aina ehtinyt silloinkaan. Nykyisin tällainen toimintatapa olisi mahdoton. Taloushallinto on tarkkaan säädeltyä, kolehtien laskeminen maksaa ja joskus niiden pankkiin vieminenkin voi tuntua kalliilta. Samalla myös erilaiset seurakuntakohtaiset käytännöt ja työntekijöiden edut ovat saaneet aikaisempaa suuremman merkityksen, mikä herättää kysymyksen siitä, missä määrin niitä tulisi ohjata tai valvoa – ja onko siihen todella aina tarvetta.

Vähemmistökirkon erityinen tilanne

Nykyinen tilanne herättää monia kysymyksiä. Yksi niistä koskee papiston määrää ja papiksi hakeutumista.

Onko pappeja liian vähän vai onko tilanne päinvastainen? On esitetty näkemyksiä, joiden mukaan papiksi hakeutuminen on suhteellisen helppoa, koska teologian opintoihin on mahdollista päästä ilman kovin suurta kilpailua. Samalla herää toinen kysymys: haluavatko nuoret papit enää lähteä pienille paikkakunnille tai syrjäseuduille palvelemaan seurakuntia?

Suomen ortodoksinen kirkko on maantieteellisesti laaja, ja monet seurakunnat sijaitsevat alueilla, joissa väestöä on vähän ja välimatkat pitkiä. Nuoren papin elämäntilanteessa voi kuitenkin painaa sekin, millaiset mahdollisuudet paikkakunnalla on elää arkea: onko siellä nuorille ja perheille toimintaa, työmahdollisuuksia puolisolle tai muuten sosiaalista elämää.

Tämä jännite synnyttää uudenlaisen tilanteen. Pappeus voi näyttäytyä yhä enemmän ammattina muiden joukossa. Jos näin käy, syntyy helposti ajatus niin sanotusta “neljästä kuuteentoista” -pappeudesta: työpäivä alkaa ja päättyy kellon mukaan.

Mutta mitä tapahtuu silloin sille pappeuden muodolle, jota joskus kutsuttiin sydämen pappeudeksi? Sellaiselle pappeudelle, jossa pappi kantaa seurakuntaansa jatkuvasti, myös työajan ulkopuolella.

Palkka, työolot ja palvelusten järjestäminen

Monet papit tekevät edelleen työtään suurella omistautumisella. Samalla on kuitenkin nähtävissä ilmiöitä, jotka liittyvät laajempiin yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Nykyajan työelämä korostaa työaikoja, työhyvinvointia, työterveyttä ja työntekijän oikeuksia. Nämä ovat sinänsä oikeutettuja ja tärkeitä asioita. Kysymys kuuluu kuitenkin, missä määrin sama ajattelutapa sopii pappeuteen.

Pappeus ei ole tavallinen työ. Se on hengellinen palvelutehtävä.

Jos ajattelu alkaa kääntyä muotoon “minä ensin”, vaarana on, että “seurakuntalainen ensin” -näkökulma heikkenee. Tämä muutos voi tapahtua huomaamatta, vähitellen.

Samalla nykyihmiselle palkka ja työolosuhteet merkitsevät usein enemmän kuin aikaisemmille sukupolville. Tämä koskee myös kirkon työntekijöitä. Papin palkkaan vaikuttavat monissa tapauksissa myös merkittävästi matkakorvaukset, koska palveluksia toimitetaan eri puolilla laajoja seurakuntia.

Tämä voi synnyttää tilanteita, joissa palveluksia pidetään paikoissa, joissa osallistujia on hyvin vähän mutta matka on pitkä. Matkakorvaukset ovat luonnollisesti oikeutettuja, mutta herää kysymys, voitaisiinko palvelusjärjestelyjä joskus tarkastella myös kokonaisuuden näkökulmasta.

Entä jos ns. “omalle papille” – hieman samaan tapaan kuin omalääkärijärjestelmässä – määriteltäisiin yksi kirkko tai tietty palveluspaikka ensisijaiseksi työpaikaksi, jossa hän pääasiassa palvelee. Jos seurakunnan toisessa kirkossa tai muualla ehdottomasti tarvitaan pappia esimerkiksi “oman papin” sairastaessa, lomaillessa tai ollessa muissa työtehtävissä, voitaisiinko tehtävä pääsääntöisesti hoitaa aina seurakunnan toisen papin tai lähimmän oto-papin toimesta. Jos tilaisuuden voi kertaluontoisesti siirtää, se on silloin syytä siirtää. Tällainen järjestely voisi olla ainakin kustannustehokas ratkaisu jäsenmäärältään vähenevissä seurakunnissa.

Seurakuntien muuttuva arki

Monissa seurakunnissa vapaaehtoisten merkitys kasvaa jatkuvasti. Heidän varassaan pyörii suuri osa seurakunnan arjen toiminnasta: keittiötyö, tapahtumien järjestäminen, kerhot, kuorot ja monenlaiset käytännön tehtävät.

Mutta mitä tapahtuu, jos vapaaehtoisten määrä vähenee?

Entä mitä tapahtuu, jos katoavat ne yhteisölliset muodot, jotka aikaisemmin kokosivat ihmisiä yhteen? Hyvä esimerkki tästä on Tiistaiseura, joka oli monissa seurakunnissa keskeinen yhteisöllisen toiminnan muoto. Se kokosi ihmisiä yhteen keskustelemaan, kuuntelemaan opetusta ja rakentamaan seurakunnan ja ihmisten yhteyttä. Samalla Tiistaiseurat järjestivät myyjäisiä, tapahtumia ja muita tilaisuuksia, joilla kerättiin varoja seurakunnille, luostareille ja lähetystyölle. Tällainen vapaaehtoistyö oli monille seurakunnille korvaamatonta. Siksi herää kysymys, miksi tällainen toiminta on joissakin paikoissa jopa lähes kielletty tai muuten seurakunnan toimesta hiljalleen kadonnut.

Jos tällaiset toiminnan muodot hiipuvat, seurakunta ei välttämättä lakkaa olemasta, mutta sen yhteisöllinen sydän voi heikentyä.

Suurten seurakuntien haaste

Kun seurakunnat laajenevat ja yhdistyvät, syntyy helposti suuria hallinnollisia kokonaisuuksia, joita voisi kutsua lähes konserniseurakunniksi. Niissä yksi pappi voi vastata hyvin maantieteellisesti laajasta alueesta.

Tällaisessa tilanteessa syntyy väistämättä kysymys: voiko pappi enää tuntea seurakuntaansa samalla tavalla kuin ennen? Onko nykyihmisillä edes tarvetta tutustua toisiin paremmin? Tarkoitan tässä ennen kaikkea papistoa.

Aiemmin pappi saattoi tuntea suurimman osan seurakuntalaisista nimeltä. Hän tiesi heidän elämäntilanteensa, surunsa ja ilonsa. Kun alue kasvaa liian suureksi, tämä henkilökohtainen paimenuus voi muuttua vaikeaksi.

Johtajuus kirkossa

Toinen nykytilanteeseen liittyvä kysymys koskee johtajuutta.

Joissakin tilanteissa on nähtävissä ilmiö, jossa papit, kanttorit tai jopa muut seurakunnan työntekijät alkavat itse määritellä, mitä työtä he haluavat tehdä ja missä he ovat valmiita työskentelemään – ja missä eivät.

Tällainen asetelma on kirkon rakenteen kannalta ongelmallinen. Seurakunnassa on johtaja, kirkkoherra, jonka tehtävänä on johtaa seurakuntaa. Hän ei ole vain hallinnollinen koordinaattori vaan paimen, jonka vastuulla on koko seurakunnan elämä.

Kun johtajuus heikkenee, syntyy helposti ohitsejohtamista. Tällöin päätöksiä tehdään virallisten rakenteiden ulkopuolella, epäviralliset verkostot vahvistuvat ja seurakunnan toiminta alkaa hajota eri suuntiin. Tällainen tilanne voi synnyttää eräänlaista kaveri-nepotismikulttuuria, jossa tehtäviä ja vaikutusvaltaa jaetaan tuttavuus- ja/tai kaverisuhteiden joskus jopa kovaäänisyyden perusteella. Samalla seurakunnan eri ryhmien välille voi syntyä ristiriitoja ja riitoja, jotka pahimmillaan johtavat oikeusjuttuihin tai ainakin niillä uhkailuun. Tällaisessa ilmapiirissä kirkon hengellinen elämä kärsii väistämättä.

Papin tehtävä ja sen rajat

Toinen viime vuosina esiin noussut ilmiö liittyy papiston rooliin julkisessa keskustelussa.

On nähty tilanteita, joissa papit esiintyvät esimerkiksi kirkkojen sisäilman korjaamisen asiantuntijoina, työilmapiirin tai työssäjaksamisen tai muiden teknisten tai jollain tavalla yhteiskunnallisten jopa terveydellisten kysymysten erityisasiantuntijoina. Yhteiskunnallisiin kysymyksiin osallistuminen ei sinänsä ole väärin, mutta papin varsinainen tehtävä on toisaalla.

Jos pappeus alkaa hajota liian moneen suuntaan, esille tulee eräänlainen ”putkimiesilmiö”, vaarana on, että varsinainen seurakuntatyö jää taka-alalle. Samalla voi syntyä tila, jossa pappi toimii käytännössä “kahdeksasta neljään”-papin tavoin ja käyttää suuren osan ajastaan muihin kuin varsinaiseen palvelutehtäväänsä kuuluviin asioihin – usein sellaisiin, jotka saattavat aiheuttaa tai jopa aiheuttavat kiistoja ja ristiriitoja, jopa joissain tapauksissa pakoa seurakunnasta.

Siksi voidaan esittää vanha periaate: pappi pysyköön kaavussaan.

Työaika

Samalla nousee esiin myös papiston työaikaan liittyvä kysymys.

Pappien ja kanttoreiden työ on perinteisesti ollut niin sanotusti työajaton työ. Se tarkoittaa, että tehtävät eivät noudata tavallista virka-aikaa. Jumalanpalvelukset, toimitukset ja seurakuntalaisten kohtaamiset sijoittuvat usein iltoihin ja viikonloppuihin. Työntekijälle määrätään erilliset vapaapäivät, joka käytännössä tarkoittaa sitä, ettei häntä tavoita edes puhelimella. Luonnollisesti, mutta ...

Tästä huolimatta voidaan kysyä, olisiko työajan jonkinlainen seuranta tai selkeämpi jäsentäminen joskus tarpeen. Kyse ei olisi pelkästä valvonnasta, vaan siitä, että papiston työ pysyisi tasapainoisena ja seurakunnan palvelutehtävä säilyisi työn keskiössä. Mutta samalla tulee tietysti pitää huoli työntekijän jaksamisesta. Siihen toki on olemassa monelaisia erilaisia malleja, joita on saatavilla myös seurakunnan ulkopuolelta.

Koulutuksen kysymys

Myös papiston koulutus herättää keskustelua.

Mitä papin tulisi osata, jotta hän voisi palvella seurakuntaa Suomessa parhaalla mahdollisella tavalla? Esimerkiksi liturgiset kielet herättävät kysymyksiä. Joissakin tilanteissa voi vaikuttaa siltä, että seminaariopinnoissa korostetaan kreikan kieltä enemmän kuin kirkkoslaavia. Kreikka on toki tärkeä ortodoksisen tradition kieli, mutta käytännön seurakuntaelämässä Suomessa kirkkoslaavin osaamiselle on usein suurempi tarve. Kirkkoslaavin osaamisen tarve tosin sekin vähenee, koska maahanmuuttajien lapset eivät sitä enää osaa ja jos sitä käytetään kirkossa ja palveluksissa, lapset eivät ymmärrä koko palvelusta eivätkä silloin aina tule kirkkoon. Siksi slaavin käyttöä on joissain seurakunnissa alettu pohtia vähennettäväksi, etenkin siellä missä maahanmuuttajataustaisia ortodokseja on ollut jo pitkään ja ainakin lapset ”suomenkielistyneet”.

Samalla voidaan kysyä, onko nykyinen koulutusmalli ainoa mahdollinen. Suomessa pappeuteen (papin toimeen) johtava tie kulkee yliopistollisen teologian koulutuksen kautta.

Silti voidaan kysyä, tarvitseeko jokainen seurakuntapappi välttämättä yliopistollisen tutkinnon. Kirkon historiassa papistoa on koulutettu monin tavoin. Yksi mahdollinen malli olisi erottaa toisistaan eri suuntiin tähtäävät opinnot: teologiksi ja tutkijaksi pyrkivät, seurakuntapappeuteen valmistautuvat sekä kirkkomusiikin tutkijat ja kanttorin työhön valmistuvat.

Voisiko olla viisasta pohtia, pitäisikö kirkon koulutuksessa erottaa selkeämmin akateeminen teologian tutkimus ja seurakuntatyöhön valmistava papiston ja kanttoreiden koulutus.

Tähän liittyy myös ajatus pappisseminaarista. Monissa ortodoksisissa kirkoissa papisto koulutetaan edelleen kirkon omissa seminaareissa, joissa hengellinen elämä, liturginen käytäntö ja seurakuntatyöhön valmistautuminen ovat keskeisessä asemassa, ja teologit koulutetaan yliopistoissa ja korkeakouluissa ainakin ylempien tutkintojen osalta.

Vertailu muihin ortodoksisiin kirkkoihin

Keskustelua voisi avata myös vertailemalla tilannetta muihin paikallisiin ortodoksisiin kirkkoihin. Esimerkiksi Viron ortodoksisessa kirkossa pappeuden käytännöt ovat monin paikoin toisenlaisia.

Monilla papeilla on seurakuntatyön ohessa myös toinen siviilityö. Pappeus ei välttämättä ole ainoa toimeentulon lähde. Tämä mahdollistaa sen, että pieniäkin seurakuntia voidaan palvella ilman, että niiden talous joutuu liian suureen rasitukseen.

Tällainen malli herättää kysymyksen siitä, voisiko jossakin muodossa myös Suomessa olla mahdollista yhdistää pappeus ja jokin muu ammatti. Suomessakin on ollut jo kauan pappispulaa paikkaavia ns. oto-pappeja eli oman toimen ohessa toimivia pappeja, joilla ei usein ole teologisia yliopistollisia koulutuksia vaan usein aivan muu koulutus ja ammatti.

Lopuksi

Kaikkien näiden kysymysten keskellä yksi asia on kuitenkin selvä: ortodoksinen pappeus Suomessa on muutoksessa. Muutos koskee papin roolia, seurakuntien rakennetta, taloutta, vapaaehtoistyön asemaa, koulutusta ja kirkollista johtajuutta. Kenties kohta jopa asemaa toisena kansallisena kirkkona eli valtion ja kirkon suhdetta.

Kysymys ei ole vain yksittäisistä käytännöistä, vaan koko kirkollisen elämän suunnasta. Jos pappeuden hengellinen ydin hämärtyy, seuraukset näkyvät väistämättä myös seurakuntien elämässä. Jos taas pappeus säilyy ennen kaikkea liturgisena ja pastoraalisena palvelutehtävänä, kirkko voi kohdata myös nykyajan haasteet menettämättä omaa identiteettiään.

Siksi nämä kysymykset eivät koske vain papistoa tai kirkon hallintoa. Ne koskevat koko kirkkoa – sekä papistoa että maallikoita. Ja jos kirkollinen johtajuus ei kykene vastaamaan näihin kysymyksiin riittävän selkeästi, niiden esiin nostaminen jää väistämättä myös kirkon jäsenille.

Hannu Pyykkönen
5.3.2026