Toiminnot

Skeema

Ortodoksi.netista

Kirjan "Evakkomunkit Heinävedellä kuvitusta:
Igumeni Hariton ja neljä skeemamunkkia vanhan munkkilan edessä 1940-luvulla. Igumenin oikealla puolella skeemapappismunkki Jefrem (1871-1947)
(Kuva © Valamon luostarin arkisto)
Pyhittäjä-äiti Sofia Suzdalilainen,
skeemanunna.
Kuva Wikipedia.
Skeemamunkin puku Heinäveden Valamossa.
(Foto © veli Martinus, Valamo)

Skeema (kreikaksi: σχήμα – shima / muoto, hahmo, venäjäksi: схима – shima) on nimitys, jota käytetään munkkeuden yhteydessä munkista tai nunnasta, joka vihkiytyy skeemaan eli joka pukeutuu tietynlaiseen munkin tai nunnan asuun.

Skeemasta on slaavilaisessa perinteessä kaksi astetta:

  • ns. pieni skeema ja
  • suuri skeema.

Suureen skeemaan vihitystä munkista, nunnasta tai igumenista / igumeniasta käytetään skeema-alkuista nimeä: skeemamunkki, skeemapappismunkki, skeemaigumeni.

Skeemalla on alun perin tarkoitettu munkin kaavun päälle laitettavaa, esiliinan kaltaista asustetta, joskus sillä on tarkoitettu koko munkin asua. Kyseiseen esiliinan kaltaiseen vaatteeseen on kuvattu Kristuksen kiduttamiseen käytetyt välineet ja ilmeisesti toisinaan munkkeuden historiassa on tavattu skeemamunkkeja, jotka ovat myös itse kantaneet erilaisia kidutusrautoja ja ristejä ruumiiseensa sidottuina. Nykyisin tällaisia ei enää yleensä ole.

Skeemamunkkeus on varsin harvinainen munkkeuden aste ja suureen skeemaan vihkiminen on nykyaikana erittäin harvinaista etenkin Suomessa. Skeemassa munkki tai nunna on kuvaannollisesti valmis kaikin mahdollisin rukouksellisin tavoin luovuttamaan koko elämänsä ihmisten pelastamiseksi, symbolisesti hän on ikään kuin valmis vaikka ”ristiinnaulittavaksi” ristille, jota hän kantaa.

Suureen skeemaan vihitään usein vanhoja munkkeja hieman ennen kuolemaa. Suuressa skeemassa munkki tai nunna saa vapautuksen oman kinobioottisen luostarinsa järjestyksestä ja mahdollisuuden toteuttaa omaa rukousjärjestystä ja elämänrytmiänsä, joskus myös esimerkiksi erakkona. Skeema on siis eräänlainen tavoitteellinen henkinen taso, joka ylittää ihmisen maalliset halut. Se on elämää jatkuvassa rukouksessa. Se on Herramme Jeesuksen Kristuksen kävelevänä ikonina olemista. Ihmiset, niin maallikot kuin munkitkin, hakevat skeemamunkilta hengellisiä neuvoja omaan uskonnolliseen ja hengelliseen elämäänsä.

Suureen skeemaan vihkiytyvä munkki tai nunna luopuu tämän toisen vihkimisen yhteydessä ensimmäisessä vihkimyksessä (pienessä skeemassa munkiksi tai nunnaksi) saamastaan luostarinimestä ja saa uuden nimen, millä osoitetaan, että hän on täysin luopunut maallisesta elämästä.

Hieman riippuen luostaritraditiosta, munkkeudessa on useita eri asteita alkaen noviisista ja päätyen suureen skeemaan. Noviisi (venäjäksi: послушникъ, poslushnik) on ensimmäinen kokelasvaihe, jota seuraavat viitankantajamunkkeus (kreikaksi: ρασσοφορος, rassoforos; venäjäksi: рясофоръ, rjasofor), ns. pieni skeema (kreikaksi: σταυρφορος, stavroforos; venäjäksi: крестоносецъ, krestonosets, ”ristinkantaja”) ja lopulta suuri skeema (kreikaksi: μεγαλοσχημος, megaloschimos; venäjäksi: cхима, shima).

Suureen skeemaan pukeutuneilla on kreikkalaisessa traditiossa erilainen asu kuin slaavilaisessa traditiossa. Etenkin itäslaavilaisessa traditiossa munkki tai nunna on pukeutunut teräväkärkiseen hupulliseen asuun ja eräitä muitakin eroja on olemassa niin näkyvässä pukeutumisessa kuin viitan alle jäävässä pukeutumisessa. Munkille vihkimisen yhteydessä annettava, munkin vaatetukseen kuuluva, viitan alla pidettävä paramantia (kreikkaisilla analavon) on suuressa skeemassa yleensä suurempi. Skeemamunkin päähineenä on slaavilaisessa perinteessä kukuli (kreikaksi: κουκούλι – neulottu myssy, venäjäksi: кукуль) huovasta valmistettu ja risteillä koristeltu päähine.

Hannu Pyykkönen