Bysantin sota ja rauha

Bysantin lippu (© Petja Pyykkönen)

Bysantin keisarikunnan olemassaolo riippui ehkä enemmän kuin muiden keskiajan valtioiden onnistuneesta sodankäynnistä: toisinaan bysanttilaiset saattoivat käydä sotaa kolmella eri rintamalla samanaikaisesti. Keisarikunta kohtasi jatkuvia barbaarien hyökkäyksiä (persialaiset, arabit, turkkilaiset ja 1000-luvun lopulla normannit ja lännen ristiretkijoukot). Vaikka keisarikunnan hyvinvoinnin kannalta sodankäynti oli tärkeää, bysanttilaiset eivät koskaan ylistäneet taisteluja keskiajan lännen ihmisten tapaan.

Keisari Leo VI (886-912) määritteli hienostuneesti virallisen bysanttilaisen näkemyksen sodasta kuuluisassa sodankäynnin käsikirjassa Strategikon. Leon mukaan ihmiset ovat luonnostaan rauhallisia olentoja. He vaalivat luonnollisesti omaa turvallisuuttaan ja mikäli heille annetaan siihen mahdollisuus, rauha on heidän elämässään tavoiteltu asia. Keisari Leon mainitsema käsitys ihmisluonnosta on bysanttilaisen ajattelutavan mukaisesti monipuolisen myönteinen. Keisarin mielestä sotia on maailmassa, koska saatana käyttää syntiä hämmentääkseen ihmiset käyttämään väkivaltaa omaa parastaan vastaan. Paholainen iloitsee tappaessaan ihmisiä ja johtaessaan ihmisiä käyttämään murhaavia aseita toisia vastaan. Bysantin keisarikunta piti sen vuoksi oikeutettuna tarttua aseisiin puolustautuakseen itseään niitä vastaan, jotka omistautuivat paholaisen töihin.

Keisari Leo VI korosti, että sodankäynti oli paholaisen työtä. Kristillinen keisari saattoi laillisesti osallistua sotaan ainoastaan niitä vastaan, jotka olivat turvautuneet paholaisen juoniin ja aikoivat valloittaa keisarikunnan alueita. Keisari ja hänen joukkonsa torjuivat “Jumalan siunauksella” sellaiset maahantunkeutujat. Jos barbaarit pysyivät omilla alueillaan, keisarilla ei ollut oikeutta aloittaa hyökkäystä heitä vastaan. Hyvä keisari vältti vuodattamasta kristillisten alamaistensa verta, mutta hän myös vältti hyödytöntä barbaarien veren vuodattamista. <swf align="right">Bysantti.swf‎</swf>Bysantin kartta (© Sonja Pyykkönen)

Keisari Leon sodankäynnin oikeutus on tärkeä näkökulma, kun käsitellään sodan moraalista kysymystä. Bysanttilaisissa sotilaallisissa strategia-oppaissa korostetaan, että oikeutettu sodankäynti oli teknistä taitoa vaativa taiteen laji, jota oli huolellisesti opiskeltava. Strategia-oppaiden kirjoittajat (kuten esimerkiksi Leo VI ja hänen avustajansa) painottivat, että sotilastiede oli yhteiskunnan tärkein taito, koska sen avulla valtio saattoi säilyä vihollisilta. Virallisen bysanttilaisen opetuksen mukaisesti, ja se tulee selkeästi esille Leo VI:n teoksessa Strategikon: keisarin tuli aina pyrkiä säilyttämään valtakunnassa rauha. Rauha on bysanttilaisen jumalallisen liturgian keskeisiä sanoja. Sillä on paljon laajempi merkitys vain ulkoinen rauha. Se tarkoittaa sisäistä rauhaa, joka on mahdollinen ainoastaan Jumalassa.

Bysantin Kirkon liturgiset tekstit osoittavat, että bysanttilaisten asenne sotaan ja rauhaan säilyi vapaina siviilihallinnon glorifioinnista ja sen käymien sotien ja voittojen ylistämisestä. Bysanttilainen diplomatia oli luonteeltaan universaalista. Siinä yhdistyi Rooman keisarikunnan ja ortodoksisen uskon universalismi yhdeksi yhteiskuntapoliittiseksi ohjelmaksi. Se oli myös tärkeä keinoa välttää sotia ja konflikteja. Bysantin keisarikunta ei halunnut sotaa hinnalla millä hyvänsä, vaan pyrki ensin käyttämään hyväksi diplomaattisia keinoja.

Hiljattain on historian tutkimuksessa nostettu esiin “pyhän sodan” ongelma bysanttilaisessa perinteessä. Aivan aluksi on syytä todeta, ettei bysanttilaista “pyhä sota” ajatusta voi samastaa muslimien jihadiin tai lännen kirkon ristiretkiaatteeseen. Bysantin kirkko ei julistanut sotaa islamilaisia vastaan, vaan sodan julisti keisari. Sodan julistuksen ei liittynyt hengellisiä etuoikeuksia kuten syntien anteeksiantamista sodassa kaatuneille marttyyreille. Bysanttilainen “pyhä sota” ei ollut luonteeltaan erityisen uskonnollinen. Kristinuskon laajeneminen nähtiin keisarikunnan rakenteiden sisällä. Ristin symboli ja reliikkien käyttö taisteluissa samoin kuin papiston osallistuminen sotakampanjoihin oli toki yleistä. Sodan johtaminen tapahtui Jumalan innoituksesta ja keisarin nähtiin hallitsevan “Kristuksessa”. Ortodoksisella uskolla oli tärkeä tehtävä bysanttilaisten sotilasideologiaa määriteltäessä.

Kun pakanalliset persialaiset valloittivat Pyhän Maan 600-luvun alussa, bysanttilaiset reagoivat asiaan ensisijaisesti uskonnollisesti. Bysanttilaisten sotapropagandassa olivat keskeisinä teemoina: uskon puolustaminen, kristittyjen vapauttaminen, pyhän Maan takaisin valtaaminen ja Todellisen Ristin uudelleen löytäminen. Sitten ilmaantui islam 600-luvulla jihad-ideoineen. Islam julisti todellisen sodan ja vaati, että kaikkien islamilaisten tuli puolustaa ja propagoida islamilaista uskoa sotilaallisella väkivallalla. Tämä uusi ideologia levisi nopeasti ja islamilaiset saivat runsaasti seuraajia kaikkialla Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa ja alkoi uhata Eurooppa 700-luvun alussa. Islam pakotti kristityt tuskallisiin uudelleen arviointeihin suhteessa sotaan. Lännessä omaksuttiin ristiretkiaate, joka oli ideologisesti varsin samanlainen kuin islamilaisten jihad eli pyhän sodan aate.

Bysanttilaiset vierastivat pitkään pyhä sota -ideologiaa . Keisari Nikeforos Fokas (963-969) pyysi taistelussa arabeja vastaan, että Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin synodi olisi julistanut sodassa kaatuneet bysanttilaiset sotilaat “uskon marttyyreiksi”, mutta synodi hylkäsi pyynnön Kirkon kanonisen perinteen vastaisena. Ainoastaan kerran bysanttilainen patriarkka lupasi etukäteen pelastuksen bysanttilaisille sotilaille, jotka kaatuivat pyhässä sodassa. Se tapahtui 1200-luvun alussa, jolloin pakolaispatriarkkana oli Nikeassa Mikael IV. Tapahtuma liittyi Konstantinopolin valtauksen (1204) jälkeisiin taisteluun ryösteleviä latinalaisia ristiretkijoukkoja vastaan.

Ortodoksinen usko nivoutui läheisesti sotapyrkimyksiin ennen taistelua: rukoukset, jumalallinen liturgia ja sotilaiden pyhän ehtoollisen vastaanottaminen. Se oli Bysantin armeijan vallitseva käytäntö, oli sitten kyseessä sota islamilaisia tai kristittyjä vastaan (esim. bulgarialaisia vastaan). Silloin, kun kyseessä oli sota “uskottomia” islamilaisia vastaan, kristillisten arvojen merkitys kasvoi. Kyseessä oli taistelu Bysantin keisarikunnan, oman talon ja suvun ja yhtä lailla myös oikean uskon puolesta. Sotilaat pyysivät Jumalaa asettumaan oikean uskon puolustajien puolelle. Taisteluissa käytettiin mukana myös pyhiä esineitä, kuten esimerkiksi ikoneita, muun muassa Hodigitria eli Jumalansynnyttäjä tiennäyttäjä- ikonia. Keisari Herakleios (600-luvulla) turvautui tämän ikonityypin suojelukseen taistelussa persialaisia vastaan.

Ortodoksisen uskon voimakas läsnäolo Bysantin käymissä sodissa ei kuitenkaan tarkoita “pyhää sotaa”. Ortodoksinen usko innoitti taistelijoita, mutta niin tapahtui kaikissa sodissa. Virallinen ortodoksien kirkko rukoili keisarille voittoa taistelussa eikä avoimesti tuominnut sotaan osallistumista, mutta kuten aiemmin mainittu keisari Nikeforoksen tapaus osoittaa: Kirkko kieltäytyi pitämästä tappamista ylistettävä tekona.

Isä Jarmo Hakkarainen