Parastaasi (opetuspuhe)

Ortodoksinen kirkko ei unohda vainajiaan. Tämä on luonnollista, jos kirkko ottaa tosissaan pääsiäisen sanoman ja julistuksen iankaikkisesta elämästä. Kuten profeetta sanoo:

"Jumalassa elävät kaikki, niin elävät kuin kuolleetkin."

Kirkkomme perinne antaa mahdollisuuden puhua niin yksityisestä kuin yleisestä vainajien muistosta. Viime kädessä jokaisessa jumalanpalveluksessa, jossa luetaan ns. hartauden ektenia , muistetaan vainajia ja vainajien muisto on konkreettisesti läsnä. Näin myös jokaisessa liturgiassa, ehtoollispalveluksessa, pyhien lahjojen siunaamisen yhteydessä muistetaan edesmenneitä:

”Muista Herra kaikkia iankaikkisen elämän ja ylösnousemuksen toivossa nukkuneita ja anna heille lepo siellä, missä on nähtävänä Sinun kasvojesi valkeus”.

Suuri pääsiäispaasto aloitetaan muistamalla aina ensin edesmenneitä rakkaitamme, jotka ovat ennen meitä paastonneet ja kokeneet todeksi ylösnousemuksen odotuksen. Pääsiäisen jälkeenkään emme unohda edesmenneitä. Tuomaan tiistaina, vainajien pääsiäisenä viemme ylösnousemusevankeliumin ja pääsiäisilon kalmistojen ja kirkkomaan vainajille. Samoin juuri ennen Helluntaita vietämme ns. sielujen lauantaita . Palautamme mieleemme kaikki edesmenneet rakkaamme odottaessamme Pyhän Hengen laskeutumista ja armolahjoja.

Ortodoksinen rukouskirja opettaa ja kehottaa meitä kutakin muistamaan vainajia päivittäin. Muisteltuamme meille tärkeitä eläviä lähimmäisiä nimeltä mainiten, on meidän muisteltava myös edesmenneitä: kirkkokuntamme perustajia ja lahjoittajia, edesmenneitä esipaimenia ja sielunpaimenia, esivanhempiamme, vanhempiamme, kummeja, sisariamme ja veljiämme…

Meidän ei tule peljästyä kuoleman hetkellä. Kirkko oikeastaan valmistaa meitä koko elämämme ajan kuoleman kohtaamiseen. Koska me olemme langenneita ihmisiä, on meidän osaksemme tullut kuoleman välttämättömyys, vaikka me olemmekin jo kuolleet ja meidät on jo haudattu pyhässä kasteessa, kun otimme vastaan uskon iankaikkiseen elämään ja panimme pois vanhan ihmisen, synnin vanhentaman ihmisluontomme ja puimme päällemme uuden, joka uudistetaan aina Luojamme kuvan mukaan…

Niinpä kuoleman hetkellä me emme vaivu epätoivoon. Me pyydämme papin paikalle ja sytytämme käsiimme tuohukset ja laitamme laadanaa suitsutusastiaan ja aloitamme sielurukouksen. Luottavaisin mielin me annamme itsemme ja edesmenneen rakkaamme Kristuksen, Jumalan haltuun.

Jos emme kykene hautaamaan edesmennyttä jostain syystä jo kolmantena päivänä, kuten tulisi toimia, toimitamme sielurukouksen tuona päivänä ja edelleen yhdeksäntenä ja vielä neljäntenäkymmenentenä päivänä ja edelleen vuosipäivittäin…

Sielurukouksesta, jumalanpalveluksesta edesmenneen puolesta käytetään useampaa nimitystä. Kreikankielinen termi panihida, muistopalvelus, on ehkä yleisin. Termi viittaa kokoöiseen valvomiseen juuri kuolleen vainajan äärellä. Kreikankielinen litania on panihidan jälkimmäinen osa ja eräänlainen tiivistelmä. Kreikkalaiset käyttävät siitä myös muotoa Trishagion (Kolmipyhä), koska palvelus alkaa kolmeen kertaan toistettavalla Pyhä Jumala -rukouksella.

Kreikankielinen termi parastas on hieman harvinaisempi. Ainakin aina kun piispa, pappi tai luostariasukas siirtyy tuonilmaisiin, seurakunnalle ilmoitetaan, että hautajaisten aattoiltana toimitetaan parastaasi ja seuraavana päivänä liturgia ja siunaustilaisuus ja hautaan lasku. Näin voitaisi menetellä jokaisen vainajan kohdalla ja eräät ovatkin antaneet jälkipolvelle tarkat ohjeet siitä, miten heidän hautajaisensa tulee järjestää ja se on suositeltavaakin varsinkin, jos jälkipolvi ei kuulu ortodoksiseen kirkkoon.

Parastas-termi tarkoittaa niin vainajan esillepanemista kuin myös sen vierellä seisomista. Termillä tarkoitetaan muistojumalanpalvelusta, johon kuuluu valmistava ehtoopalvelusosa kuin myös kokonainen aamupalvelusosa. Kun parastas toimitetaan juuri kuolleen vainajan äärellä se on ikään kuin varsinainen hautaustoimitus, joka päättyy riemulliseen liturgiaan, kuolemattomuuden ateriaan. Kun parastas toimitetaan jo haudatun sielurukouksena, sitä voi pitää täydellisempänä panihidana.

isä Mitro Repo

Katso myös

• Dimitrin suovattu (isä Mitro Repo)
• Panihida ja parastaasi / vainajien muistelu
• Koliva eli muisteluvehnä

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestin numerossa 5/2004. Julkaisuun Ortodoksi.netissä on saatu kirjoittajan ja Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran (lehden vastaavan päätoimittajan) lupa.