Toiminnot

Ero sivun ”Kirkko ihmissielujen sairaalana (opetuspuhe)” versioiden välillä

Ortodoksi.netista

(Ak: Uusi sivu: == Katumus ja anteeksiantamuksen lohdutus == Pyhien isien opetuksen mukaan Jumala hallitsee maailmaa luomattomien energioidensa kautta. Jumala hallitsee maailmaa samalla tavoin kuin ...)
 
Ei muokkausyhteenvetoa
Rivi 325: Rivi 325:
* Staniloae, Dumitru, 2002, Orthodox Spirituality. A Practical Guide for the Faithful and a Definitive Manual for the Scholar. Transalated from the original Romania by Archmandrite Jermoe (Newville) and Otilia Kloos. South Canaan.
* Staniloae, Dumitru, 2002, Orthodox Spirituality. A Practical Guide for the Faithful and a Definitive Manual for the Scholar. Transalated from the original Romania by Archmandrite Jermoe (Newville) and Otilia Kloos. South Canaan.
* Yannaras, Christos, 1984, The Freedom of Morality. Crestwood.
* Yannaras, Christos, 1984, The Freedom of Morality. Crestwood.

== Katso myös ==
* [[Ortodoksisen kirkon terapeuttista teologiaa (opetuspuhe)]]
* [[Pappi Kirkon terapeuttina (opetuspuhe)]]
* [[Seurakunta kasvatuksellisena yhteisönä (opetuspuhe)]]


[[Luokka:Opetuspuheet]]
[[Luokka:Opetuspuheet]]

Versio 28. kesäkuuta 2010 kello 19.49

Katumus ja anteeksiantamuksen lohdutus

Pyhien isien opetuksen mukaan Jumala hallitsee maailmaa luomattomien energioidensa kautta. Jumala hallitsee maailmaa samalla tavoin kuin sielu hallitsee ruumista. Ihminen muodostuu ruumiista ja sielusta, molemmat ovat olemassa samanaikaisesti ilman sekoitusta. Pyhät isät kutsuvat sielua myös mieleksi. Patristisessa perinteessä käytäntö (praksis) tarkoittaa ihmismielen puhdistumista sydämen himoista ja teoria on sekä mielen kirkastumista että Jumalan luomattoman kunnian näkemistä. Pyhien isien mukaan kristillinen käytäntö on paastoamista ja kokoöistä valvomista; psalmien laulamista ja rukousta ja pyhää hiljaisuutta, joka on paljon arvokkaampaa kuin sanat.

Pyhän Gregorios Palamaksen (k. 1359) mukaan Jumalan teoria on Jumalan näkemistä. Sen vuoksi teoria ei ole sen pohdiskelemista, mitä sanotaan tai nähdään, vaan se on Jumalan näkemistä. Käytäntö merkitsee pyhän hiljaisuuden rukouksen metodia, joka edellyttää kilvoittelijalta mielen tyyneyttä ja maallisista asioista luopumista. Kilvoittelija vapautuu maailmallisesta ja suunnistaa elämänsä kohti Jumalaa.

Käytäntö eli praksis on sydämen puhdistumista, joka edellyttää aitoa katumusta, koska katumus on välttämätön edellytys Jumalan Valtakunnan saavuttamiselle. Ortodoksista katumusta edeltää kauneuden näkeminen eli tietoisuus Jumalan kirkkaudesta. Katumus ei tarkoita pelkästään synnin murhetta, siihen sisältyy myös Jumalan anteeksiantamuksen lohdutus. Pyhä Johannes Siinailainen sisällyttää katumukseen surun aikaisemmin tehdyistä synneistä, mutta myös hyveiden harjoittamisen ja kärsivällisyyden elämän vaikeuksissa. Katumus estää kilvoittelijan sielussa itsekkyyden pedon ruokkimisen ja kasvamisen. Itsekkyys estää ihmiseltä kehittymisen Jumalan rakkaudessa.

Ortodoksisessa perinteessä on tuskin toista näkökohtaa, joka on niin usein väärinymmärretty kuin arvovalta ja traditio. Pyhien isien käytännössä arvovalta ilmaisee Jumalan elävää todellisuutta, josta kasvavat Kirkon opilliset määritelmät ja kirjoitelmat. Ortodoksisen kirkon täyteyttä on syytä tulkita dynaamisesti. Ortodoksista teologiaa ei tule koskaan nähdä ammattimaisten akateemisten teologien tai piispojen yksinoikeutena. Jos ortodoksinen teologia erotetaan Kirkosta ja maailmasta, se johtaa hedelmättömiin opillisiin määritelmiin.

Bysanttilainen teologia korostaa Jumalan ehdotonta tuonpuoleisuutta ja samanaikaisesti Hänen jumalallista läsnäoloaan ihmisen elämässä. Se on kilvoittelijan elämässä kirkasta pimeyttä. Ihminen tarvitsee Jumalan huolenpitoa ja rakkautta voidakseen kilvoitella Luojan tarkoittamalla tavalla. Ortodoksinen teologinen tiede saa kiistattoman oikeutuksensa siitä, että sitä edeltää historiallinen ja todellinen karismaattinen elämä. Pyhien isien teologia otti käyttöön tieteen ja filosofian kielen pelkästään selventämään luotuja asioita ja luonnollisesti myös itse käyttämäänsä kieltä.

Teologian kokeminen Jumalan armolahjana on toinen asia. Nämä kaksi teologian muotoa toiminnallisesti yhteen liittyneinä eivät voi vaihtaa tehtäviä ja tarkoitusperää. Kummallakin on oma erikoislaatunsa. Siksi oppinut traditio ja yksinkertainen hengellisyys liittyvät bysanttilaisessa elämässä sopusointuisesti yhteen. Pyhä Antonios Suuri (k. 356) ei viljele opetuksissaan oppinutta teologiaa, hänhän ei osannut edes lukea Raamattua. Kuitenkin pyhä Athanasios Suuri (k. 373) piti häntä hengellisenä esikuvanaan.

Bysanttilaisessa teologiassa tieto merkitsee aina osallistumista Jumalan totuudesta. Tämä bysanttilaisen filosofian realismi on selkeä. Siitä kasvaa edellytys aidolle tieteelliselle tutkimukselle ja teologiselle metodille, joka pyrkii osalliseksi jumalallisesta todellisuudesta. Kaikki viittaa Kirkon kokemukseen ja elämäntapaan. Bysanttilaisten isien käsitys Jumalan Valtakunnasta liittyy erottamattomasti jokapäiväiseen elämään ja toimintaan.

Bysantin karismaattinen teologia tarkoittaa palvelemista eikä valtaa. Palveleminen ja rakkaus tekevät konkreettisesti näkyväksi jumalallisten asioiden elävän kokemisen. Monissa harhaopeissa, kuten areiolaisuudessa ja nestoriolaisuudessa, Kirkko oli ihmisajattelun takia vaarassa menettää terapeuttisen ja vapahtavan luonteensa ja muuttua moraaliseksi ja lainomaiseksi uskonnoksi. Myöhemmin 400-luvulla monofysitismi yritti salakuljettaa Kirkon elämään abstraktisen, idealistisen ja mystisen pelastuksen mallin, joka oli luomakunnan ja ihmisen sielun ja ruumiin ulkopuolella. Apostolinen ja katolinen Kirkko puolustautui näitä harhaoppeja vastaan ja suojeli yhteisönsä jäseniä. Kaikessa tässä näkyy vaikuttavana Kirkon karismaattisen teologian läsnäolo ja puolustava luonne.

Mutta mikä on tilanne 2000-luvun alun ortodoksisessa perinteessä, jota uhkaavat alati edellä mainittujen harhaoppien kaltaiset Kirkon terapeuttisen hengen vastaiset valhekirkolliset voimat? Tilanne on usein kirkollisesti lohduton. Maailmallisuus ryvettää laitoskirkon jäsenten elämää. Ihmiset suorittavat uskontoa, mutta eivät useinkaan elä kristillisesti. Epäjumalanpalvelus johtaa Jumalan unohtamiseen, kun taas sen voittaminen Kirkon terapeuttisen metodin avulla tuo takaisin Jumalan muistamisen. Jumalan hallitessa pyhä ja maallinen eivät enää muodosta kahta alusta alkaen toisilleen vastakkaista aluetta, joiden päämääränä on, kumpi voisi niellä toisensa.

Bysantin keisarikunnan filantropia-ajattelu korosti armeliaisuutta ja oikeudenmukaisuutta vähäosaisia kohtaan, sillä ihmisen oli mahdollista armeliaisuudessa kohdata Jumalan armo ja saada syntistä anteeksi. Hyvän tekeminen lähimmäiselle koettiin uskovan ihmisen tieksi Jumalan Valtakuntaan.

Pyhä Gregorios Nyssalainen (k. 394) kirjoitti voimallisesti köyhien rakastamisesta:

On olemassa paastoa, joka ei ole ruumiillista. Se on sieluun vaikuttavaa hengellistä kurinalaisuutta. Se paasto merkitsee pahasta luopumista. Sen vuoksi sanon sinulle: paastoa pahan tekemisestä, paastoa mammonan ahnehtimisesta ja äläkä pidä talossasi anastettua aarretta. Mitä hyötyä sinulle on siitä, ettet koske liharuokaan, mutta haavoitati pahan tekemisellä lähimmäistäsi. Mitä hyötyä on siitä, että juot vettä ja janoat verta. Juudas Iskariot paastosi yhdessä yhdentoista muun opetuslapsen kanssa, mutta hän ei voinut vastustaa rahan rakastamistaan, siksi hänen paastoamisensa ei johtanut pelastukseen. Olen runsaskätinen köyhyydessä ja puutteessa eläviä veljiäsi kohtaan. Ota kärsivä lähimmäinen käsivarsillesi ikään kuin hän olisi sinun varallisuutesi.

Bysantin kirkon filantrooppinen diakonia pohjautui eukaristisen yhteisön uskoon, jonka päämääränä oli luoda yhteiskuntaan kristillinen perusta. Ortodoksia eli Jumalan oikea ylistäminen sai Bysantissa aikaan ortopraksian, rukouksen ja lähimmäisen palvelemisen synteesin arkisessa elämässä. Tämä bysanttilainen synteesi on ensiarvoisen tärkeä nostaa esiin nykyaikaisessa länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa elämän päämäärät alistetaan palvelemaan taloudellisia intressejä.

Pyhittäjä Simeon Uusteologi oli vakuuttunut, että voittaakseen pahan ihmisen on ennen kaikkea voitettava itsessään synti ja sanouduttava irti kaikesta, mikä vieraannuttaa ihmisen Jumalasta ja Hänen rakkaudestaan. Ilman katumusta ei munkille tai nunnalle ole mitään hyötyä siitä, että hän on sanoutunut irti maailmasta. Pyhittäjä opettaa:

Vaikka syntiin langennut ihminen, joka on tukahduttanut sielunsa tunteet nautintojen lialla, jakaisi kaiken omaisuutensa köyhille, luopuisi kaikista loistokkaista viroistaan, taloistaan ja hevosistaan, jättäisi ystävänsä ja omaisensa ja tulisi köyhänä ja varattomana kilvoittelemaan luostariin, sekä ei riitä. Hän tarvitsee lisäksi elintärkeitä katumuksen kyyneleitä, joilla hän voi peseytyä synnin liasta, jos hän on minun laillani tahrannut kasvojensa ja käsiensä lisäksi ruumiinsakin pahuuden lialla. Sielun puhdistamiseen ei riitä, että jaamme omaisuutemme köyhille – ei, veljet, meidän on itkettävä ja paruttava sielumme pohjasta!

Salliva yhteiskunta hyväksyy sallivan teologian

Apostolinen ja Katolinen Kirkko on olemassa maailman pelastumista varten, mutta silti – tai pikemminkin sen takia – Kirkon ja maailman elämän perusteiden välillä vallitsee sotatila. Sitä on kylläkin vaikea havaita laitoskirkon elämässä. Maallistuminen merkitsee Kirkon todellisen elämän katoamista ja ihmisten erottautumista Kirkon terapeuttisesta hengestä. Maallistuminen on Kirkon eetoksen hylkäämistä. Maallistuminen hylkää Jumalan totuuden ja elämän merkityksen koetinkivenä. Maailmallisuuden henki korvaa kirkollisen elämän. Maallistuneen elämäntavan omaksunut ihminen kieltää, että perhe-elämä, kasvatus ja tiede voisi rakentua ja yhdistyä Kirkon elämään.

Kulutushysteria, nautintojen etsiminen ja yksilön valhevapaus leimaavat länsimaista elämänmenoa. Siinä ei ole sijaa Jumalan ja lähimmäisen palvelemiselle, itsensä uhraamiselle ja askeettiselle taistelulle. Salliva yhteiskunta elää tingityn etiikan aikaa, joka pyrkii muuttamaan maailmalliseksi Kirkon uskon ja elämän sisältöä. Ihmiset korostavat häpeämättömästi halun merkitystä. Halujen tyydyttämistä pidetään oikeutettuna ja itsensä hillitsemistä luonnottomuutena. Salliva yhteiskunnan moraalisella suuntautumisella on lukuisia muotoja ja nimiä, mutta yleistä sille on tyytyminen vähimmäisvaatimuksiin. Kirkon opillista sisältöä väheksytään. Apostolinen ja katolinen usko pelkistyy usein epämääräisiksi uskomuksiksi eikä Kirkon jäsenillä ei ole persoonallista suhdetta kirkkoyhteisössä Jumalaan.

Bysanttilainen kristillisyys näkee ihmisen kokonaisuutena. Ihmisen kirkollinen hyvinvointi toteutuu rakkauden suhteessa Jumalaan ja lähimmäiseen. Elämä on Jumalan ihmiselle rakkaudessa suoma lahja. Ihmisen kutsumus on ottaa vastaan elämän lahja ilolla ja kiitoksella. Apostolisen ja katolisen uskon ykseys edellyttää kaiken hyvän siirtämistä myös lähimmäiselle. Kirkon jäsen elää lähimmäistä varten Kristuksessa. Hän kuuluu Jumalalle enemmän kuin itselleen. Hän puhuu vähän, mutta osoittaa rakkauden teoillaan sen, mitä ei voi ilmaista sanoin.

Pyhä Basileios Suuri kirjoittaa:

Hyvä toiminta kasvaa ihmisen vapaasta valinnasta. Sen vuoksi meissä vaikuttaa välttämättömästi rakkauden vaatimus Jumalaa kohtaan. Rakkauden puuttuminen ilmenee ihmissielussa kaikenlaisena pahuutena.

Tämän päivän ihmisen uskonnollista mielialaa luonnehtii nuiva suhtautuminen Jumalaan, Kristukseen ja Kirkkoon. Ihmisiä kiinnostavat yksilöllisesti koettavat asiat. Harvoja kiinnostaa Jumala ja lähimmäinen. Ihmiset etsivät merkitystä elämälleen kirkon ulkopuolelta ja sen seurauksena paikalliskirkon elämä potee elävän uskon kriisiä.

Paikalleen pysähtynyt, itseensä tyytyväinen laitoskirkko ei kestä moniarvoisen, maallistuneen ja kaiken sallivan yhteiskunnan aiheuttamia vastoinkäymisiä. Kirkon uskollinen jäsen kohtaa maallistuneessa ajassa monia häiritseviä tekijöitä, kiusauksia ja harhoja. Hänen uskonsa lujuus joutuu päivittäin koeteltavaksi. Valitettavan harvoin hän saa laitoskirkosta terapeuttista apua.

Kaikki kärsimys ei ole pelastavaa

Kirkon pyhät isät opettavat, että Jumala on persoonallisesti ihmisen kärsimyksessä. Hän jakaa ihmisen kärsimyksen ja osallistuu siihen. Hän on läsnä kärsivässä ihmisessä ja luomakunnassa. Pyhän Gregorios Palamaksen mukaan voidaan sanoa, että Jumala on täydellisesti läsnä luomattomissa energioissaan, joissa Hän ilmaisee Itsensä ihmisille.

Bysanttilaisten teologien ajatukset kärsimyksestä erosivat keskiaikaisen lännen skolastiikan ja muslimien näkemyksistä. Bysanttilaisen käsityksen mukaan Jumala rakastaa ihmistä. Kärsimys ei ole ihmisen pelastuksen hinta. Bysanttilainen teologinen perinne näkee kärsimyksen ja tuskan syntiinlankeemuksen aiheuttaman pahan seurauksena. Jumala ei ole luonut kärsimystä, mutta sallii sen hengellisenä kasvatuksena. Kärsimys voi johtaa ihmisen tietoisuuteen siitä, että ihmisen elämä riippuu Jumalan rakkaudesta ja armosta. Kärsimykseen voi liittyä uskovan syvää tietoisuutta himojen aiheuttamasta omasta haavoittuvuudesta, kuolevaisuudesta ja riippuvuudesta Jumalaan. Jumala on elämän antaja ja ylläpitäjä. Hän myös parantaa ja eheyttää synnin haavat. Jumala on Terapeutti.

Kaikki kärsimys ei ole pelasta ja eheytä. Jo varhaiskirkon isät ja opettajat tähdensivät, että varsinkin lapsia uhkaa usein köyhyys, heitteille jättäminen ja prostituutio. Nykyisin tilanne on maailmassa vielä raadollisempi. Lapsia saattavat käyttää seksuaalisesti hyväksi itseään kristittyinä pitävät vanhemmat tai jonkun uskonnollisen ryhmän papisto ja johtajisto. Lisäksi länsimaissa nuoriin ihmisiin kohdistuu monenlaisia väkivallan muotoa. Yhdysvalloissa pornografia aiheuttaa valtava liiketoimintana kärsimystä erityisesti naisille ja lapsille.

Pornografia johtaa ihmisiä rikkomaan Jumalan pyhittämän miehen ja naisen välisen rakkauden, uskollisuuden ja vastuullisuuden. Se kiihottaa ihmisiä vääristyneeseen elämänkuvaan. Pornografia on lastenkin arkea televisiossa ja internetissä. Lapsipornografiaan liittyy usein lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, joka on vahingollista lapsen fyysiselle ja henkiselle hyvinvoinnille.

Lapsuuden ja nuoruuden kauneutta ja haurautta on varjeltava. Eläkkeellä oleva Pyhän Ristin kreikkalais-ortodoksisen teologisen koulun (Boston, Yhdysvallat) etiikan professori Stanley Harakas kirjoittaa, että ortodoksisen kirkon tulee vastustaa kasvavaa lapsipornografiaa, lapsiprostituutiota ja lapsiin kohdistuvaa homoseksualismia. Hänen mukaansa amerikkalaisessa yhteiskunnassa vielä laajemmalle on levinnyt lasten emotionaalinen hylkääminen. Kaikenikäiset lapset ovat uuspakanuuden ilmaiseman lapsivihan kohteina. Harakas viittaa uuspakanuudella vanhaan roomalaiseen lakiin, jonka mukaan perheen isällä oli oikeus määrätä lapsen oikeudesta elämään ja kuolemaan. Abortit, lasten murhat ja vastasyntyneiden lasten heitteille jättäminen oli yleistä roomalaisessa yhteiskunnassa.

Isä Stanleyn mukaan nykyajan amerikkalaiset vanhemmat käyttävät televisiota ”lapsenvahteina”, mutta itse asiassa televisio valtaa koko perheen. Televisio ja internet saastuttaa ja turmelee usein perheen elämän. Harakas viittaa myös lasten huumeiden lisääntyneeseen käyttöön. Nuorille kaupataan fyysisesti ja henkisesti orjuuttavia huumeita. Isä Stanley kirjoittaa Amerikan tilanteesta, mutta samat ongelmat ovat rantautuneet myös Eurooppaan. Nyky-yhteiskunta rakentuu kovaan markkinatalouteen, taloudellisen hyödyn tavoitteluun ja yleiseen ortodoksisen kristillisyyden vastaiseen elämänasenteeseen, joka tuottaa monenlaista kärsimystä erityisesti yhteiskunnan heikoimmassa asemassa oleville ihmisille.

Ihmiselämällä on eettinen luonteensa

Perinteinen ortodoksinen moraali ja bioetiikka eroaa selkeästi vapaamielisen maailmankansalaisuuden maailmankuvasta. Ortodoksisessa kirkossa on luonnollista sijoittaa bioetiikan ongelmat kristillisen etiikan sisälle. Kristillisen kirkon alkuvaiheesta lähtien etiikan opetus on käsitellyt myös sellaisia bioetiikan kysymyksiä, kuten abortti, eutanasia ja lapsenmurha. Se osoittaa, että bioetiikan kysymyksiä tulee tarkastella samasta näkökulmasta kuin yleensäkin kristillisen etiikan kysymyksiä.

Ortodoksisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen ei ole paikalleen pysähtynyt asiaintila, vaan dynaaminen kehitykseen rakentuva persoona. Ihmispersoonan kehittyminen alkaa hedelmöityksen hetkestä ja jatkuu äärettömyyteen. Äärettömyys ei kuitenkaan tarkoita persoonatonta, vaan persoonallista. Se perustuu ihmiskäsityksellisesti Pyhään Kolminaisuuteen persoonina. Ihmisen syntyminen ja kasvaminen edellyttää ja ilmaisee yhteisöllisyyttä. Ihmisellä tulee olla yhteys toisiin ihmisiin. Ihmisen yhteisöllisyys tulee todelliseksi Kirkossa jumalallisena ykseytenä.

Professori Georgios Mantzarideksen mukaan ortodoksinen etiikka kasvaa ja kehittyy ihmispersoonan sisällä. Tiede ei kykene itsessään johtamaan ihmisiä eettisiä johtopäätöksiin, samoin kuin etiikka ei kykene vastaamaan oikein aikamme teorioiden rakenteluun ilman vaadittavaa tieteellistä informaatiota. Ihmiselämässä on biologinen, mutta myös hengellinen taso. Jälkimmäinen paljastaa ihmiselämän eettisen luonteen. Se ei tutki pelkästään ihmisen biologisen elämän miellyttäviä tilanteita ja toimintoja, vaan myös epämiellyttäviä ja ongelmallisia asioita.

Globalisaation virus eli raha merkitsee ihmiselämässä bioetiikan yksipuolista versiota. Raha ja helpon hyödyn tavoitteleminen uhkaa monin tavoin ihmisen elämää maailmassa. Esimerkiksi biolääketieteen tutkimukselliset saavutukset alistetaan helposti valtaapitävien taloudellisille ja poliittisille intresseille. Uusien löytöjen ja keksintöjen patentointi ja hyödyntäminen ovat kansantalouden kannalta ehkä tärkeitä, mutta koska patentointi koskettaa eläviä organismeja, ihmisen kudoksia, soluja, solulinjoja, geenejä tai DNA pätkiä, ollaan samalla tekemisissä kristillisten arvojen ja eettisten periaatteiden kanssa. Patentointiin liittyy eettisiä uhkia ja moraalin vastaisuutta.

Ortodoksinen bioetiikka perustuu askeettisena, liturgisena, kokemuksellisena ja käytännöllisenä Jumalan kokemiseen. Ortodoksisen kirkon terapeuttinen liturginen elämä antaa sisällön teologialle ja Kirkon bioetiikalle. Se määrittää teologian ja Kirkon bioetiikan.

Pyhien isien tradition mukaan ihminen luotiin Jumalan kuvan mukaisesti kasvamaan Luojansa kaltaisuuteen. Tätä kasvamista kuvastaa uskovan ihmisen sitoutuminen Kirkon elämän pyhyyteen. Maallistuneen yhteiskunnan ihmisen mieli pursuaa kuluttamisen nautintoja, itseriittoisuutta ja valheellista itsenäisyyttä, joka pilkkaa ortodoksisen kirkon itsensä uhraamisen, askeettisen taistelun ja Jumalan palvelemisen arvoja.

Länsimainen kulttuuri on tuottanut yksipuolisen todellisuuskuvan, jossa toinen puoli on tieteen kehittyminen ja toinen puoli luonnon saastuminen, ihmisen juurettomuus, merkityksettömyys, fyysinen ja moraalinen katastrofi. Itsekkyys ohjaa ihmisen ajatuksia ja suunnitelmia. Maailmankylän lapset eivät kykene rakastamaan, auttamaan, jakamaan ja kohtaamaan hyvää. He eivät näe itseään ja lähimmäisiään Jumalan kuvana. Paha kauhistuttaa, kiehtoo ja kiihottaa ihmistä. Yleismaailmallinen viihdekulttuuri ja tiedotusvälineet tekevät pahan alati läsnä olevaksi. Kauhutarinoiden pitkä perinne osoittaa, että ihminen kaipaa jännitystä, mutta niillä on myös vakavampi tehtävä. Järjen ja tieteen saavutuksista huolimatta ihmisellä on tunne, että oleminen on tuntematonta. Kauhukokemus saattaa olla ihmisen keino tulla tutuksi pelon kanssa ja voittaa se.

Pahan toisaalta kauhistuttavaa, toisaalta hetkittäin ambivalenttia luonnetta kuvaa hienosti Fritz Langin elokuva M – kaupunki etsii murhaajaa (1931). Siinä ihmisten yleisen kauhun tunteen synnyttää häiriintyneen pedofiilin tekemät murhat: lapset eivät ole ainoastaan seksuaalisen hyväksikäytön kohde, vaan pedofiili myös surmaa heidät. Elokuvan kiihkeää pohjavirettä tiivistää se, että murhaaja jää pitkäksi aikaa tunnistamattomaksi. Lang kuvaa elokuvassaan pahuuden tuntemattomana, kauhistuttavana ja mustavalkoisena. Rikosmafian päällikkö ennakoi pitkässä nahkatakissaan, hansikkaissaan ja kovuudessaan saksalaisen natsijohtajan ihannekuvaa. Hän päättää, että alamaailman ja rikollisten on saatava lasten surmaaja kiinni ja asetettava vastuuseen, ja lopulta eliminoitava hänet. Rikolliset löytävät lastenmurhaajan ja aloittavat oikeudenkäynnin. Murhaaja tunnustaa heti rikollisten painostuksessa kauhistuttavat tekonsa. Fritz Lang osoittaa elokuvallaan pahuuden hierarkkisuuden ja ambivalenssin. Lopulta riippuu katsojasta, mikä on totuus rikoksesta ja rangaistuksesta.

Rikkaus – paheiden linnake

Ihmiselämän vapauden vääristelyt alkoivat jo kristillisen kirkon historian alussa. Gnostilaisten lahkojen seuraajat puolustivat seksiorgioissaan näkemystä, jonka mukaan vaimot ovat miesten yhteistä omaisuutta. He käyttivät tekosyynä yhteisyyden vaatimusta eivätkä tunnustaneet himoilleen mitään rajoitusta. Vieläkin pahempaa oli, että Raamatun sanoja tulkittiin väärin sukupuolisuhteiden perustelemiseksi.

Varhaisen kirkon merkittävän etiikan opettajan Kleemens Aleksandrialaisen (k. 215) mukaan ”sellaisesta yhteisyydestä syntyy bordelli”. Sellaiset valheopettajat ovat Kleemensin mielestä ”vääriä apostoleita ja epärehellisiä työntekijöitä”, jotka tuomitaan heidän tekojensa mukaan. Kleemensille kristityn henkilökohtainen elämä on kirkollisen lähetystyön tärkein keino. Hän arvostaa kristillisen tiedon merkitystä. Tämä on erityisen tärkeää aikanamme, jolloin ortodoksisen tietämyksen vähäisyys korvataan epämääräisillä tunteilla tai sitten kirkollista toimintaa ei mitenkään jäsennetä käytännön arkiseen elämään. Kleemens Aleksandrialainen opettaa, että kristillisessä kasvatustyössä on keskeistä opettajan ja kasvattajan elämän puhtaus. Hän kirjoittaa kristillisen kasvatuksen aikaansaaman siunauksen eteenpäin siirtämisestä. Ortodoksisessa elämännäkemyksessä tiedolla ja toiminnalla on keskenään läheinen suhde. Hyvän tekeminen on välittömässä suhteessa hyvän tuntemiseen. Niiden suhde toisiinsa on vastavuoroinen. Jumalan tunteminen on kokemusperäistä kasvamista.

Jokainen Kirkon jäsen on kutsuttu elämään Kristuksen evankeliumin viestinviejänä. Aleksandrialainen opettaja muistuttaa, ettei kurinalaisuus tarkoita vain seksuaalisuutta, vaan kaikkea muutakin sellaista, jossa ihmiset toteuttavat sopimattomasti sielun halujaan. Kuuliaisuus Jumalan käskyille tekee ihmisen kykeneväksi tuntemaan itsensä ja opettaa häntä tulemaan Jumalan omaksi. Kleemens Aleksandrialaisen mukaan kristillinen marttyyrius tarkoittaa Jumalan todistamista. Jokainen sydämen puhtautta ja Jumalan tuntemista ja Hänen käskyjensä noudattamista etsivä ihminen on marttyyri. Hän todistaa elämällään Herran Rakkauden Evankeliumin säännöstä.

Kleemens käsittelee teoksensa Paidagogos toisessa kirjassa jokapäiväiseen elämään liittyviä käytännön ongelmia. Hän kehottaa ihmisiä välttämään ruoan ja juoman suhteen mässäilyä ja kohtuuttomuutta. Hän hyökkää rikkautta vastaan ja kutsuu sitä ”paheiden linnoitukseksi”. Ylellinen elämä luovuttaa ihmisen ikuiselle tulelle.

Pyhä apostoli Jaakob lausuu ankaran varoituksen jumalattomille rikkaille:

Teidän rikkautenne on mädännyt ja teidän vaatteenne ovat koin syömät; teidän kultanne ja hopeanne on ruostunut, ja niiden ruoste on oleva todistuksena teitä vastaan ja syövä teidän lihanne niin kuin tuli. Te olette koonneet aarteita viimeisinä päivinä (Jaak.5:2-3).

Ylellinen elämä on Kristuksen vastaista järjettömyyttä. Musiikin tulisi palvella rauhan asiaa eikä herättää ihmisessä luonnottomia himoja ja väkivaltaista käyttäytymistä. Kleemens varoittaa naisia turhamaisesta ehostuksesta ja pukeutumisesta. Paasto merkitsee asetta taistelussa pahojen henkien sotajoukkoa vastaan. Yltäkylläisyys puolestaan johtaa ihmisen pöyhkeyden tilaan.

Ylellisyyteen, juopotteluun ja erilaisiin ruokiin liittyy kaikenlainen eläimellisyys. Profeetta Jeremia kirjoittaa:

He ovat hyvin ruokittuja, äleitä oriita; he hirnuvat kukin lähimmäisensä vaimoa. (Jer.5:8 / 1933/38 käännös)

Ylellisyydestä kasvava mieletön intohimo saa sielun valtaansa. Juopumuksen vaikutuksesta ihmiset harrastavat luonnottomuuksia etsien naissukupuolta miehestä ja miessukupuolta naisesta.

Ylellisyys on Kleemens Aleksandrialaisen mukaan tauti, joka leviää ja kiusaa miehiä ja naisia. Hänen eettinen ajattelussa lähellä pyhän Basileios Suuren ja pyhän Johannes Krysostomoksen ajatuksia. Hän uskoo heidän tavoin esimerkin kasvattavaan vaikutukseen. Aleksandrialaisen opettajan mielestä kristillinen elämä on jatkuvaa kasvamista ja kehittymistä kohti Jumalaa. Se ei ole pelkkää rationalismia tai lainomaista moralismia, vaan yhteisöllisyyttä uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Kleemens Aleksandrialainen käsitteli kirjoituksissaan aiheita tavalla, joka osoittaa, että hän vältti eettisissä kysymyksissä kylmän lainomaisuuden. Aiheiden käsittely kertoo lukijalle opettajasta, joka tunsi jokapäiväisen elämän ilot ja murheet.

Lapset ovat harvoin liturgiassa

Ortodoksisella kirkolla on runsaasti kauneuden teologisia lähteitä ja voimavaroja. Nykyihminen on sen sijaan kadottanut kyvyn erottaa toisistaan oikea ja väärä. Hän on kadottanut inhimillisyytensä. Hän kituu valhe-elämän vankilassa.

Mekanistinen maailmankuva ruokkii mekanistista ihmisyyttä, jolle on luonteenomaista syvien uskonnollisten tunteiden ilmaisemisen vaikeus. Kun lapselta puuttuu rakastava isä ja äiti, purkautuu pahan olo tunne ja hylätyksi jääminen usein jo varhain väkivaltana tai muuna pahoinvointina.

Puolalaissyntyinen lapsuustutkija Alice Millerin (k. 2010) mielestä ei ole mitään hyvää asetelmassa, jossa vanhemmat yrittävät nujertaa lapsen edun nimissä hänessä kaiken luovuuden ja inhimillisen käyttämällä välineinään pelottelua, väkivaltaa, nöyryytystä ja rakkauden kieltämistä. Miller oli vakuuttunut, että lapsen ruumis muistaa lyönnit ja tunnekylmyyden, samalla kun vanhempien tahtoon alistuminen lietsoo kätkettyä pelkoa ja raivoa. Hitlerin ja Stalinin surkean lapsuuden vuoksi saivat kokonaiset kansat kärsiä, uskoi Miller.

Bysantin kirkon askeettisen hengellisyyden täytyy tulla laajemmin tunnetuksi, sillä se tarjoaa vaikuttavaa terapiaa ja vastauksia nykyihmisen tuskaan, epätoivoon ja synkkyyteen.

Suomalaisessa ortodoksisessa paikalliskirkossa olisi syytä myöntää rehellisesti, että Kirkon arvot ovat paljossa menettäneet merkitystään tai niillä ei ole mitään merkitystä ihmisten elämässä. Kirkko kyllä kastaa lapset pieninä, mutta kasteen jälkeen lapsen kirkollista kehitystä ei juurikaan seurata. Kuka ottaisi lapset opetettaviksi, suojelisi heitä tämän maailman saastalta, hellästi seuraisi heidän askeliaan maailmassa, joka on täynnä kiusauksia. Lapset jäävät usein hengellisesti orvoiksi, vaille välttämätöntä kirkollista huolenpitoa, ruokaa ja opetusta. He ovat harvoin läsnä liturgiassa. He katselevat liian harvoin pyhien ikonien värejä tai haistelevat suitsutuksen tuoksua.

Kuitenkin lapsuudessa on keskeistä Kirkon sanaton visuaalinen maailma, jonka merkitys lapsen kirkolliselle kasvamiselle on ensiarvoisen tärkeä. Lapsen ortodoksista kehittymistä ei määritä tietomäärä, jonka hän ehkä omaksuu ortodoksisuudesta koulussa, vaan se, että hän on Kristuksen Ruumiin eli Kirkon aktiivinen jäsen. Tiedollisen ymmärtämisen perusta on lapsen kirkollisessa kokemusmaailmassa, joka luo hänessä valmiuksia ottaa vastaan Jumalan Rakkauden.

Kirkko ei ole ihmisorganisaatio

Postmodernin ajan elämäntyyli on lisännyt näennäistä valinnan vapautta ja luonut uusia elämäntyylejä myös suomalaiseen yhteiskuntaan. Näissä elämäntyyleissä päämääränä ei ole hyvin tekeminen, vaan itsekkään elämänasenteen ja valhevapauden toteuttaminen. Yksilönpalvonta pahentaa ihmisten maallistumista. Ihmiset marginalisoivat elämässään Kirkon merkityksen.

Ortodoksisessa kasvatustyössä on välttämätöntä huomioida kaksi asiaa. Opettaminen ja kasvattaminen selittää ja vahvistaa ortodoksista uskoa. Toiseksi kasvattaminen auttaa Kirkon jäseniä toteuttamaan jokapäiväisessä elämässä ortodoksista uskoa. Se edellyttää heiltä kahta asiaa: heidän tulee oppia tuntemaan totuus (1.Tim.2:4) ja erottamaan se valheesta (1.Joh.4:1).

Jo ensimmäisen helluntain jälkeen oli havaittavissa kristittyjen tapaa ajatella ja elää ihmiskeskeisesti. Gnostilaiset ryhmät ovat tästä esimerkkejä. Varsinaisesti maallistuminen alkoi Rooman keisarikunnassa vainojen päätyttyä. Kristityt elivät vainojen aikana uskossa ja totuudessa. Kun kristillisyydestä tuli valtion uskonto, ihmiset alkoivat vieraantua kristillisestä uskosta ja elämäntavasta. Erakkolaisuus ja myöhemmin luostarilaitos kehittyi vastalauseeksi maallistuneelle kristillisyydelle.

Kirkko on Kristuksen Ruumis maan päällä. Kirkko ei ole ihmisorganisaatio, vaan jumalihmisen Kristuksen Ruumis. Kirkko on synnin haavoittamia ihmisiä hoitava hengellinen terveyskeskus ja hengellinen sairaala. Kun puhutaan Kirkon olemassaolon menestyksestä, tarkoitetaan sillä hengellistä terapiaa. Jos Kirkko hoitaa ihmistä, se tekee oikean diagnoosin hänen sairaudestaan, jos Kirkko tuntee terapian metodin, silloin se ei ole maallistu.

Pyhä Johannes Krysostomos samastaa Kirkon jäsenet pyhiin ihmisiin, tosiuskoviin ja Jumalan lapsiin, jotka elävät tässä maailmassa oikeudenmukaisesti ovat vapautuneet synnin ja saatanan kahleista. Koska Jumala on suonut heille vapautumisen pahasta, he kykenevät Jobin tavoin kuolettamaan sielustaan synnin saastan suurella kärsivällisyydellä ja itsehillinnällä.

Jumala kuulee kirkkoisän mielestä kristityn rukouksen nopeammin Kirkossa, koska sen rukouksissa yhdistyvät pappien rukoukset taivaallisiin voimiin. Kristus kuulee pappien ja enkelin yhteiset rukoukset, koska Hän on läsnä Pyhissä Mysteerioissaan. Kristityn sielu edustaa ikonisesti Kirkon, kun sen osatekijät henki, sydän/mieli, omatunto, ajatukset ja ominaisuudet tahto toimivat sopusointuisesti ja keskittyvät paheiden sijaan Kristukseen, Häneen nöyryyteensä ja läsnäoloonsa.

Kirkko muuttuu maalliseksi, kun se alkaa pitää itseään uskonnollisena organisaationa. Kirkon ja uskonnon välillä vallitsee suunnaton ero. Uskonto puhuu persoonattomasta taivaassa asuvasta Jumalasta. Maallistunut kirkko tyydyttää ihmisten itsekkäitä uskonnollisia tunteita. Se kyllä saattaa kiinnittää seremonioihin, mutta kieltää Kirkon hengellisen valvomisen ja terapeuttisen terveyden. Kirkko maallistuu, kun se pitää itseään ideologisena järjestelmänä tai rakentaa opetuksensa ihmiskeskeiseen idealismiin.

Suomen ortodoksisen kirkon viimeaikaiset pitkän tähtäyksen suunnitelmat ja tilannearviot ovat jo nyt osoittautuneet utopistisiksi: kymmenien tuhansien venäläisten ortodoksien jäsentyminen suomalaiseen todellisuuteen on osoittautunut katteettomaksi myytiksi, vaikka Suomeen muuttaneiden venäläisten hyväksi tehdäänkin ortodoksisessa kirkossa nykyresursseilla kaikki mahdollinen.

Suomen ortodoksisesta kirkosta on viime vuosina eronnut vuosittain runsaat 600 jäsentä. Oudointa on se, että suuri osa eroamisista tapahtuu hiippakunnassa, jossa on runsaasti työntekijöitä: pappeja, diakoneja, kanttoreita ja uskonnonopettajia. Missä toteutuu kirkkokunnan nykyajattelun ydintrendi: tulosvastuullisuus? Kun Karjalan hiippakunnan väestöpohja oli vuoden 2007 lopussa 20742, oli väestötappio tuolta vuodelta kaikkiaan 160, kuolleita oli 314 ja kastettuja 166. Vain Helsingin ortodoksinen hiippakunta pääsee osin myönteisen muuttoliikkeen ansiosta niukasti tilastoissa kasvun puolelle.

Vihreät aatteet myyvät nykyään Suomessa hyvin, mutta idealistista vihreyttä tärkeämpää on tarkastella esimerkiksi uustaylorististista suoritusmaailmaa, johon myös suomalaiset ortodoksiset seurakunnat on sidottu kehityskeskusteluineen ja ideoineen. Hämmentävistä kaikessa on se, miten vähän ”virallinen kirkko” kuuntelee todellisten elämän ongelmien kanssa työtätekeviä ihmisiä.

Kirkossa kolisevat yhä Laatokan Karjalan jättämä syväjäätyneen solumuistin kahleet: mistään häpeää sivuavasta tai kätketystä suku- ja heimosalaisuudesta ei saa puhua, sillä muutoin ihmiset raivostuvat, pahoittavat mielensä, vaativat tai ainakin hautovat kostoa. Samaan hengen vetoon todetaan, että meillä ortodokseilla on vain ilo. Mairea teeskenteleminen, liikemiesmäinen notkeus ja hyvin kehittynyt taito vaistota, milloin mitäkin voimatahoa tulee seurata. Siksi ortodoksit eivät vieläkään uskalla keskustella mistään kipeästä asiasta. Sen sijaan puhutaan mielellään valheellisesti ilon ja valon täyttämästä ortodoksisuudesta.

Laitoskirkko on kasvoton organisaatio

Mitä vähemmän ortodoksisessa kirkossa kyetään keskustelemaan häpeän alle kätketyistä kirkkopoliittisista hallintomalleista, kirkkokunnan henkilöratkaisuista, työnsä menettäneiden kirkollisten ihmisten kristillisen rakkauden täyttämästä tukemisesta tai ohjaamisesta ansaitulle eläkkeelle, sitä pahemmin ns. kirkollinen elämänmalli muuttuu maalliseksi, muodollista oikeutta jäljitteleväksi toiminnaksi. Siihen ei tarvita muuta kuin riittävän korkealta hierarkkiselta taholta esiin nostettu kunnian ylpeän opetuksen henki: meitä ei saa loukata, koska me kuulumme vallan ja voiman oikealle puolelle. Sellaisessa laitoskirkon elämänmenossa jää perifeeriseksi pyhien isien pastoraalinen, nöyrä, kuunteleva ja ihmisyyttä kunnioittava teologia.

Kirkossa avoimuuden puuttuminen johtaa väistämättä herkkähipiäisyyteen ja kätkettyjen luurankojen hallintamentaliteettiin. Valta ja ehdoton valta osaa kiristää ihmisiä ja sellaisen vallan käsissä hyväksi käytettyä, heikkoa ja arkaa ihmistä on helppo viedä minne halutaan. Toisinaan ihmettelen sitä, miksi kirkkoomme liittyneet sivistyneen oloiset ihmiset etsivät ortodoksista kirkosta pelkästään luterilaisuudesta löytämättä jäänyttä vajetta tai poliittisen ideologisen tyhjiön jälkeensä jättämää kompensaatiota.

Apostolinen ja Katolinen Kirkko rakentuu todelliseen elämään eli ihmisen hedelmälliseen suhteeseen Jumalan kanssa. Maallistunut kirkko on täynnä ihmisajatuksia ja käsitteellisiä ideoita. Todellinen Kirkko on parantava lääke, jota voi kutsua myös kirurgiaksi. Apostolinen ja Katolinen Kirkko ei ole instituutio. Laitoskirkko sen sijaan keskittyy talouteen ja ulkoiseen hallintoon ja estää Kirkon mielen mukaisen yhteisön elämän terapeuttisuuden. Amerikassa vaikuttava kreikkalainen ortodoksiteologi John Chryssavgis opettaa teoksessaan Soul Mending. The Art of Spiritual Direction, että Kirkon tulee välttää johtajiensa idealisoimista ja idolisoimista. Sellainen idealisointi ja idolisoiminen ei anna piispalle tai papille mahdollisuutta oppia virheistään.

Ortodoksisen perinteen mukainen piispuus tai pappina toiminen on vaikea tehtävä, koska siihen sisältyy vastuullinen viran hoitaminen. Kirkon opetuksen mukaan kaikenlainen Kirkon virkaan liittyvän arvovallan väärinkäyttäminen on pahempaa kuin aviorikos. Kirkollisessa vallankäyttämisessä yksisuuntainen katu merkitsee aina sairasta uskonnollisuutta ja Kristuksen pappeuden pettämistä riippumatta siitä syyllistyykö siihen piispa tai pappi.

Laitoskirkosta tulee vähitellen ortodoksisen parantumisen ja eheytymisen sijaan kasvoton uskonnollinen organisaatio ja oikeusistuin. Maallistunut kirkko tyydyttää modernin yhteiskunnan ihmisen tarpeita. Suuntaus ilmenee pyrkimyksenä sovittaa saarnat ja opettaminen palvelemaan yhteiskunnan niin sanottuja yleisen edun tarpeita. Nykyajan elämäntapa lisää näennäisen valinnan vapautta ja uusia elämäntyylejä monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Näissä elämäntyyleissä historian päämääränä ei ole hyvän tekeminen, vaan maailmallisen vapauden toteuttaminen. Yksilönpalvonta nopeuttaa maallistumista. Ihmiset eivät hyväksy Jumalan tuonpuoleisuutta. He eivät näe itseään ja lähimmäisiään Jumalan kuvana.

Nykyajan ihmiset elävät kristinuskon jälkeistä aikaa, joka hylkää kristillisen elämän perusnormit. Maallistunut maailma haluaa johtaa ihmisiä eroon Jumalasta eli vääristyneeseen itsetyytyväiseen elämänmenoon. Ihmiset marginalisoivat elämässään Kirkon elämän merkityksen. Kirkon usko ja käytäntö toteutuvat harvoin perheen arkielämässä, ja kirkossakäynnit ovat harvinaisia, joten lapsille ei välity enää kirkollista elämännäkemystä.

Ortodoksisessa kirkollisessa arvomaailmassa vapautta ja tasa-arvoa ensisijaisempi totuus on hyvyys ja ihmisten välinen kristillinen veljeys ja huolenpito. Jumalanpalvelus on ortodoksisen elämän keskus. Kirkon uskovien yhteisö tulee kirkkorakennukseen elääkseen Kirkkona. Siksi ortodoksisessa kirkkorakennuksessa ei toteudu pelkästään rakennustaiteellinen suunnitelma, vaan sen muodossa yhdistyy kristillisen elämän kulku. Kirkon rakkaus edellyttää uskovilta aktiivista läsnäoloa, syvää, tuntevaa, aikuista ja myötäelävää ihmisyyttä.

Halveksittu köyhyys

Ortodoksisuus on suuri kiusaus niille, jotka käyttävät sitä hyväksi kehittäessään mieleisiään piispan ja papin virkoja. He halveksivat sitä totuutta, että ortodoksisen kirkon patristiselle perinteelle on vierasta kaikki ne ajatukset, joissa korostetaan papiston tai maallikoiden herruutta kirkossa. Maalliset hallitsijat alistavat tavallisesti alamaisiaan tai kansalaisiaan silloinkin kun tekevät sen “demokraattisesti”. Kirkollisen vallan samastaminen maalliseen vallan käyttöön kieltää käytännössä Kirkon olemassaolon. Kirkon johtajien tulee Kristuksen tavoin välttää ulkoisen arvovallan kiusaus. Kirkon elämässä ilmenevä ulkoisen vallan tavoitteleminen kasvaa langenneen ihmisyyden luonteesta. Kirkonmiehet käyttävät usein hyväksi kirkollista asemaa ja tehtävää pönkittäessään omaa valtaansa ja etuoikeuksiaan. Sellainen toiminta merkitsee Kristuksen ja Hänen Kirkkonsa herjaamista.

Kleemens Aleksandrialaisen (k. 215) mielestä kristillisen rakkauden päätarkoitus on ihmisen vapautuminen sitoutumisestaan maailmaan. Aleksandrialaisen opettajan mielestä pidättyväisyys ei rajoitu pelkästään ihmisen seksuaalisuuteen, vaan sitä tulee noudattaa myös rahan, ylellisyyden, omaisuuden, ulkoisen ehostamisen, kielen ja ajatusten suhteen. Hänen teoksiensa keskeinen perusta on pastoraalinen. Kleemensin mukaan Jumalan lapsena eläminen merkitsee valintaa pysyä Jumalan kuvan mukaisella askeettisen elämän tiellä. Rikkaus on hänen mielestään paheiden linnake, mutta mielihalujen köyhyys on ihmiselämässä parasta rikkautta. Viisaus ei ole löydettävissä maallisesta kolikosta, vaan todellinen rahayksikkö on katoamaton Logos, kuninkaallinen Jumalan Valtakunnan kulta.

Pyhä evankelista Matteus kirjoittaa:

Anna sille, joka sinulta anoo, äläkä käännä selkääsi sille, joka sinulta lainaa pyytää. (Matt.5:42)

Pyhä Basileios Suuri opettaa, että Vapahtaja kutsuu meitä omaksumaan jakamisen ja keskinäisen rakkauden hengen, joka on Jumalan luoman ihmisen olemuksen mukaista. Kirkkoisän mukaan ihminen on todellisesti poliittinen ja sosiaalinen eläin.

Basileioksen mielestä maallisen hyvän jakaminen tarvitsevien kanssa on välttämätöntä. Hän varoittaa:

Jos otat köyhältä, syyllistyt pahimpaan epäinhimillisyyteen. Leipä sinuun pöydässäsi kuuluu nälkäisille, viitta vaatekaapissasi kuuluu alastomalle ja raha holvissasi rutiköyhälle. Sinun on hyvä muistaa profeetan sanat: Voi niitä, jotka sanovat pahan hyväksi ja hyvän pahaksi, jotka tekevät pimeyden valkeudeksi ja valkeuden pimeydeksi, jotka tekevät karvaan makeaksi ja makean karvaaksi (Jes.5:20).

Pyhä Gregorios Palamas (k. 1359) kirjoittaa:

Kun tutkitaan asian ydintä, havaitaan, että ensimmäinen pahan haluavan voiman jälkeläinen on omistushalu. Itsesäilytysvaisto ei ole ihmisissä tuomittavaa,, koska se kehittyy meissä nuoruudesta lähtien. Kuitenkin rahan rakastaminen ilmaantuu hieman myöhemmin, vaikkakin se alkaa kasvaa jo lapsuudessa. Siten se ei näytä olevan osa ihmisluontoa, vaan sen alkuperä on vapaassa tahdossa. Jumalallinen Paavali nimittääkin rahan rakastamista kaiken pahan alkujuureksi. (1.Tim.6:10)

Palamas korostaa, että rahanhimoitseminen synnyttää kaikenlaista pahaa: saituutta, kiristämistä, ryöstämistä, varastamista, yksinkertaisesti kaikkinaista ahneutta, jota apostoli Paavali kutsuu ”epäjumalanpalvelukseksi” (Kol.3:5). Rahanhimo ruokkii muita paheita, vaikkeivät ne suoranaisesti siitä kasvaisikaan. Ihminen, joka ei usko Jumalaan, luottaa rahaan. Hän ei välitä yhtään taivaallisesta ja iankaikkisesta Jumalan Valtakunnasta, vaan ikävöi maallista ja katoavaa rikkautta. Materialismin sairastuttamien ihmisten elämässä halveksitaan köyhyyttä, mutta Jumalan edessä sydämen ylpeys ja ylimielisyys on paljon halveksitumpaa. Ihmiset kunnioittavat rikkautta, mutta Jumala kunnioittaa ja rakastaa nöyrää ihmissielua.

Suomalaisesta yhteiskunnasta tiedetään, ettei raha siedä rinnalleen muita jumalia. Professori Juha Siltalan mukaan raha valvoo mustasukkaisesti, ettei kustannustehokkuutta uhrata muille päämäärille, vaikkapa työntekijän työssä jaksamiselle. Rahan epäjumalan ja elävän Jumalan erottaa se, tuhoaako palvottu palvojan vai johtaako hänet vapauteen.

Marxilaisen kirjallisuuskriitikon, esseistin ja filosofin Walter Benjaminin (k.1940) mukaan kapitalismi on oleellisesti uskonnollinen ilmiö, ”kultti, ilman unta ja armoa”. Rahaa tavoitellaan sen itsensä vuoksi korkeamman tason mahdollisuutena, joka ei rajoitu vain omenien syömiseen. Rikkaalla uskotellaan olevan mahdollisuuksien aura, ja siksi häntä mielistellään: hän voisi mennä muualle.

Köyhää ihmistä puolestaan orjuuttaa vastakohta, työvelvollisuus ja velka. Pahoinvointi ja luopumismieliala ovat yleistyneet Suomessa kaikissa ikä- ja henkilöstöryhmissä, eniten niissä, joissa pakkotahti yhdistyy vähäisiin vaikutusmahdollisuuksiin. Varhaiseläkkeellä ihmisten vapaa-aika muuttuu huomattavasti aktiivisemmaksi kuin työssäkäyvillä.

Mihin teologia johtaa, jos sillä ei ole yhteyttä Kirkkoon?

Ortodoksisuus on kiusaus niille, jotka uskottelevat Kirkon tarjoavan heille filosofis-ideologisia totuuksia. He kieltävät totuuden, että ortodoksinen kirkko on ihmisen syvintä sisäistä olemusta lääkitsevä psykoterapeuttinen yhteisö. Maallistuneen yhteiskunnan ihmisten mielenlaatu heijastaa kuluttamisen nautinnon muotoja, itseriittoisuutta ja autonomisuutta, joka pilkkaa ja väheksyy ortodoksisia itsensä uhraamisen, askeettisen taistelun ja Jumalan ja lähimmäisen palvelemisen arvoja.

Ortodoksisen kirkon hengellistä ohjausta ei voi ymmärtää oikein ilman sen yhteyttä Kirkon pappeuteen ja hengellisen isyyden terapeuttiseen palvelutehtävään. Kirkon jäsenten luovuttamaton päämäärä on kasvaa hengellisessä parantumisessa Jumalan rakkauteen, sillä Kristus parantaa Kirkossa.

Ortodoksisen kirkon todellinen papillinen lähetystehtävä on toteuttaa 2000-luvun maailmassa tätä kaksoistehtävää, jossa ihminen kohdataan ja häntä palvellaan Jumalan rakkauden täyteydessä. Kirkon pastoraalisen palvelemisen esikuva on Kristuksen alentumisessa, Hänen jumalallis-inhimillisessä ihmisrakkaudessaan, joka ylittää kaikkien ajallisten toimintojen rajat. Pyhä Gregorios Nyssalainen (k. 394) kuvaa papilliseen palveluvirkaan vihkiytynyttä miestä ihmiseksi, jonka työ on korkeampaa kuin muihin töihin vihkiytyneiden.

Mihin teologia johtaa, jos sillä ei ole yhteyttä Kirkkoon? Mihin Kirkko on matkalla, jos se kulkee maailmassa ilman pyhien isien ja opettajien teologiaa? Me olemme kasvotusten polttavan kysymyksen kanssa, miten Kirkko julistaa jäsenissään tässä langenneessa maailmassa identiteettiään Jumalan valtakunnan terapeuttisena yhteisönä?

Ortodoksinen pastoraalinen palveleminen ei tarkoita käsitteellistä tai laadullista opillisten kysymysten teoreettista pohdiskelemista, vaan Kristuksen lihaksitulemiseen ankkuroituvaa elämää. Kirkon elämässä teoria ja käytäntö ovat erottamattomat. Jos teologia erotetaan Kirkosta ja maailmasta, se osoittautuu opillisten muotoilujen hedelmättömäksi tutkimiseksi eikä jumaloittavaksi syvän vakaumuksen ja omistautumisen näyksi.

Paluu pyhien isien traditioon

Ortodoksinen teologia perustuu persoonalliseen kokemukseen ja historian tapahtumiin. Kristuksen persoona Kirkon historian ymmärtämisen keskus. Hän on Immanuel eli Jumala on meidän kanssamme (Matt.1:23). Jos todellinen viisaus ja Jumalan tunteminen eli teologia annettaisiin ihmisille pelkästään oppimisessa ja tutkimisessa, mihin tarvittaisiin uskoa, jumalallista kastetta ja muita jumalallisen ykseyden mysteerioita? Teologinen oppineisuus ja kasvatus on kaukana todellisesta teologiasta ilman kirkkoyhteisöä, Kirkon pyhiä mysteerioita, elävää uskoa ja liturgista elämää.

Bysanttilainen teologia edellyttää ihmisiltä osallistumista uskon salaisuudesta. Pyhien isien kirjoituksissa korostetaan ortodoksista teologiaa terapeuttisena metodina ja tieteenä. Isien teokset eivät ole museonäyttelyä varten aivan kuten isien uskoa ei tule ymmärtää pelkästään menneiden vuosisatojen perintönä.

Professori Georges Florovski (k.1979) korosti, että ortodoksikristittyjen ei tule pelkästään tuntea isiä ja löytää heidän ajatuksiaan, vaan heidän tulee löytää pyhien isien mieli. Hänen mielestään ortodoksinen teologia voi vapautua läntisistä vaikutteista palaamalla hengellisesti patristisiin lähteisiin ja perusteisiin. Paluu pyhiin isiin ei merkitse vain paluuta älylliseen traditioon. Isä Georges kutsui ortodokseja palamaan Kirkon askeettiseen perinteeseen ja patristisen tradition hengelliseen teologiaan. Hän oli merkittävä 1900-luvun ortodoksinen teologi, koska hän korosti pyhien isien tärkeyttä skolastisismia vastaan. Florovskin uuspatristinen synteesi loi esikuvan 1900-luvun ortodoksisen teologian tulevaisuudelle.

Bysantin teologia on kokemuksen teologiaa. Pyhien isien hengellinen elämä rakentui Jumalan ilmoittamaan totuuteen. Ortodoksinen teologia on parantavaa tiedettä. Ortodoksisen terapian päämääränä on parantaa ihminen sielun sairaudesta ja johtaa hänet elämään Kristuksessa. Ortodoksian terapeuttinen ymmärtäminen luo perustan hesykastiselle metodille Jumalan armon kokemisesta.

Koska Kirkko on maan päällä eskatologinen todellisuus, jonka Jumalan kansa kokee Jumalan hoitavana läsnäolona sakramentaalisessa elämässä, Kirkkoa ei voi samastaa valtioiden, uskonlahkojen eikä paaviuden rajoihin. Kirkkoa ei voi myöskään identifioida mihinkään inhimilliseen laitokseen, poliittiseen järjestelmään, kulttuuriin tai yhteiskuntaan. Kirkko suuntautuu autiomaahan, mutta myös ihmisyhteisöön. Kirkko tekee Kristuksessa työtä maailman kirkastumiseksi. Kirkon tulee olla vapaa yhteiskunnallisista instituutioista, jotka haluavat evankeliumin palvelevan laillista esivaltaa. Kirkko ei ole jokin uskonto. Kirkko todistaa yhteisöllisenä ruumiina ja eskatologisena todellisuutena Jumalan valtakunnasta, joka ei ole tästä maailmasta.

Himot ovat sielun sairautta

Pyhä Iisak Syyrialainen opettaa katumuksesta, mielen puhdistumisesta ja täydellistymisestä. Hän korostaa ihmisen vapaan tahdon kääntymystä, vapautumista himoista ja Jumalan täydellisen rakkauden vastaanottamista. Pyhittäjän mukaan jos joku haluaa tulla viisaaksi Jumalan edessä, hänen tulee tulla vihamieheksi ja houkaksi suhteessa maailmaan. Ei ole rukousta, joka otettaisiin vastaan yhtä nopeasti kuin se, että joku pyytää sovintoa vihamiestensä kanssa. Ja kun ihminen ilmoittaa vian ole an hänessä itsessään, hänen pyyntöönsä vastataan välittömästi.

Iisak Syyrialainen opettaa, että Kristus on muuttanut piikkisen ja ohdakkeisen maan vaatiman hien siitä yöstä lähtien, jolloin Hän rukouksessaan hikoili. Hän uudisti sen rukouksen tieksi, joka valuu ihmisiin Jumalan rakkauden ja oikeudenmukaisuuden palveluksessa. Jos ihmiset eivät vuodata hikeä uudessa palvelustyössä, niin heidän on väistämättä edelleen korjattava elämässään piikkejä.

Varsinaiset piikit ovat himollisia tuskia, jotka kasvavat ihmisessä ruumiillisen siemenen kautta. Koska jokainen ihminen kantaa Aadamin kuvaa, kantaa hän myös himoa tuskaa. Ihmisen kutsumuksena on joka päivä kitkeä Jumalan armon avulla ohdakkeita eli himoja sielustaan.

Pyhien isien mukaan himottomuuden suuri arvo on ihmismielen vapautumisessa. Kun himot orjuuttavat ja vangitsevat mielen, niin himottomuus vapauttaa sen ja johtaa jumalallisen tiedon tuntemiseen. Jumalan mielen mukainen himottomuus vaatii runsaasti aikaa ja vaivannäköä. Pyhittäjä Johannes Siinailainen muistuttaa:

Monet ovat saavuttaneet nopeasti synninpäästön, mutta ei kukaan himoista vapautumista, sillä siihen tarvitaan paljon aikaa, halua ja Jumalaa.

Himot ovat sielun sairautta, mutta himottomuus on sielun terveyden tila. Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja kirjoittaa:

Kun mikään maallinen mielikuva ei enää häiritse mieltäsi rukouksen aikana, olet siirtynyt himottomuuden valtakuntaan. Kun sielu alkaa tuntea olevansa terve, se alkaa nähdä myös himottomia ja levollisia unia.

Himottomuus yhdistyy Jumalan rakkauteen ja ilmaisee ihmisen oikean asenteen lähimmäiseen. Himoton ihminen vapautuu kaikista aineellisen maailman asioista. Hän näkee jumalallisen kauneuden. Hän rakastaa tasapuolisesti kaikkia ihmisiä. Himottomuus on rakkauden äiti, himottomuuden lähde taas on toivo Jumalaan ja toivo puolestaan saa alkunsa kärsivällisyydestä ja pitkämielisyydestä. Kärsivällisyyden ja pitkämielisyyden juuret taas ovat itsehillinnässä. Itsehillintä versoo jumalanpelosta ja jumalanpelko itse on uskon hedelmä.

Jumalan Elämän suuri päämäärä on syntiselle ihmiselle vaikea kumppani. Se on vaikea, koska se on suuri. Ihmiselle tarjotaan joka hetki käsin kosketeltavasti pientä elämää. Ihminen kaipaa pienen elämän huolettomuutta ja silloin suuren elämän paino kasvaa kestämättömäksi. Jumalallisen Elämän suuri päämäärä antaa ihmisen askeettiselle vaellukselle uuden ulottuvuuden ja näyn iankaikkisesta elämästä. Ihminen elää kiusausten maailmassa. Aina on olemassa helppo ratkaisu, pienen ja huolettoman elämän kompromissi. Kuitenkin kilvoittelijalle, jolla on sisässään Jumalan Rakkauden kipinä, velttouden, laiskuuden ja tukahduttavan valhe-elämän varmuuden seinät ovat vankila.

Osallisuus metafyysiseen traditioon on ennen muuta Kirkon tiellä kulkemista. Jumalan etsiminen on lakkaamatonta nälkää ja janoa. Jumalan Rakkaus on puutetta, täyteyden hakemista, Jumalan tuskaista etsimistä. Professori Kristos Jannaras toteaa:

Jos Jumala ei ole maailmassa tuska ja lakkaamaton kipu, hillitön nälkä ja jano, silloin tässä maailmassa ei ole mitään, joka muistuttaa taivasta.

Ihmisille on yleistä pelastuksen janoaminen. Pyhien isien eettisen opetuksen mukaan pelastuksen janoamisessa ei ole kyse käyttäytymisen tai luonteen sovinnaisista edistysaskelista. Isät lähestyvät elämää tutkimalla ihmisen olemuksellista totuutta. He lähtevät liikkeelle kaiken olevaisen alkusyystä ja lähteestä. He aloittavat hyväksymällä Jumalan Ilmoituksen eli Totuuden Hänestä. Ortodoksisten isien opetuksessa korostetaan, ettei Jumala ole epämääräinen, käsitteellinen yliolento, persoonaton olemus, jota voidaan lähestyä pelkästään älyllisesti tai emotionaalisesti. Hän ei ole voima, joka asettaa liikkeelle maailman hienot mekanismit.

Pyhien isien opettama Jumala ilmoittaa Itsensä persoonallisena historiassa olemassaolossaan ja vapaudessaan. Jumala on Rakkaudessaan luonut ihmisen kuvakseen ja kaltaisuutensa mukaan. Kuva tarkoittaa ihmisen järkeä, tunnetta, omaatuntoa ja valinnan vapautta. Nämä ominaisuudet ovat myös langenneessa ihmisessä, joskin pimentyneinä, haavoittuneina ja heikentyneinä. Kaltaisuus merkitsee ihmisen mahdollisuutta kasvaa Jumalan rakkauden avulla jumaloitumiseen. Kuva luo pohjan ihmisen eettisen etsinnälle ja kaltaisuus estää ohjeiden, sääntöjen ja lakien legalistisen käytön. Jumalan olemus pysyy ihmisen ymmärrykselle salattuna. Jumalan luomattomat energiat eli toiminnot ovat mahdollisuutena läsnä ihmisen elämässä. Jumala ei pakota Rakkautena ketään tahtonsa täyttämiseen.

Jumalan mielen mukaiseen ihmisyyteen kuuluu aina ihmisen vastuu. Elämä on Jumalan lahja ja edellytys ihmisen arvoille. Jokaisella ihmisellä on keskeinen ja loukkaamaton arvo persoonana, koska jokainen on luotu Jumalan kuvaksi ja Hänen kaltaisuutensa mukaan. Ihmisen todellinen hyvinvointi toteutuu vain oikeassa suhteessa Jumalaan.

Kirkko on ihmissielujen sairaala

Kirkon rakkaudella on teologinen ja sosiaalinen sisältö. Rakkaudesta kasvava armeliaisuus ei ole pelkästään rahan tai jonkun muun aineellisen antamista lähimmäiselle, se on samanaikaisesti myös myötätuntoa ja ystävällisyyttä häntä kohtaan. Kirkon sakramentaalinen ja askeettinen elämä merkitsee ihmisen itsekkyyden kuolettamista. Mitä enemmän ihmiset tyydyttävät rahan rakastamisen himoaan sitä enemmän yhteiskunnassa on nälkää ja puutetta.

Ortodoksinen kirkko on ensisijaisesti jumalanpalvelusyhteisö, jonka jäseniä yhdistää toisiinsa Jumalan rakkaus ja huolenpito. Kirkon isät muistuttavat meitä usein filantropian eli ihmisrakkauden merkityksestä. Pyhien isien eukaristinen tietoisuus yhdistyy elävästi heidän terapeuttisen teologiansa käsitykseen Jumalan ja ihmisen rakastavasta suhteesta. Kirkon yhteisöllisen ihmisrakkauden ihanne kasvaa Jumalan suurenmoisesta ihmisrakkaudesta.

Kirkko on ihmissielujen sairaala ja parantaja on Kristus. Kirkko parantaa ihmisiä Kristuksessa synnin eli sielun sairauksista. Ortodoksinen usko ei voi toteutua ilman Kristuksessa tapahtuvaa eheytymistä ja parantumista. Ilman sielun puhdistumista ja parantumista ei ole ortodoksista teologiaa.

Hengellinen terapia tarkoittaa ennen muuta mielen ja sydämen hoitamista. Ortodoksinen teologia on ihmisen hengellisen parantumisen tiedettä. Ihmisen eheytyminen ja hänen ykseytensä Jumalan kanssa tulee todelliseksi Pyhässä Eukaristiassa. Kirkon jäsenten luovuttamaton päämäärä on kasvaa hengellisessä parantumisessa Jumalan Rakkauteen, sillä Kristus parantaa Kirkossa.

Sielun parantumisen ensimmäisen edellytys on oikea usko, sillä vääristynyt usko estää ihmisen hengellisen parantumisen. Ihminen voi aloittaa hengellisen parantumisen, jos hän ensin tunnistaa sairautensa. Hengellisen sairauden tunnistaminen vaatii katumusta ja murehtimista. Siitä seuraa professori John Romanideksen (k. 2001) mukaan mikä tahansa teologia, filosofia tai ideologia, joka ei luovu ihmisen itsekeskeisestä, individualistisesta ja itserakkaasta elämänasenteesta ja etsi sen sijaan Jumalan luomattomien energioiden maailmaa, on siihen uskoville hengellisesti vaarallista ja johtaa harhaan.

Ortodoksisen kirkon terapeuttisessa teologiassa katumus yhdistyy Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen. Ihminen katuu, koska hän rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiään. Hän katuu, koska ei ole totellut Jumalan rakkauden käskyä ja havaitsee, ettei hän ole rakastanut tarpeeksi.

Jumala on elämän ja rakkauden lähde. Siksi osallistuminen Jumalan elämään sisältää välttämättömästi myös Hänen Rakkautensa jakamisen. Jumalan Rakkaus maailmaa kohtaan ei kasva välttämättömyydestä, vaan jumalallisesta vapaudesta. Jumalan Rakkaus ei rajoitu ihmisen vapauteen, vaan pikemminkin edellyttää sitä.

Viimeinen tuomio ei kuulu maallistuneen laitoskirkon sanastoon. Mutta viimeinen tuomio on ortodoksisen kirkon patristisessa opetuksessa kauhistuttava mysteerio, joka ylittää kaiken ymmärryksen ja tiedon. Viimeistä tuomiota ei tule rationalisoida. Jumala ei ole Helvetin alullepanija. Ihmisen pelastuminen edellyttää kääntymystä, uskon toimintaa käytännössä. Kyse on ihmisen persoonallisesta sitoutumisesta Jumalan rakkauteen. Ihmiset pelastuvat tai tuhoutuvat.

Helvetti on ihmisen sisäinen tila. Helvetti merkitsee ihmisessä ylpeyteen rakentuvaa persoonallisen yhteyden puuttumisen tilaa. Se on eristäytymisen ja ylpeän yksinäisyyden tila. Pohjimmiltaan helvetti on illuusiota, väkivaltaa ja väärinkäsitystä. Ihmiset luovat itse helvettinsä.

Ihmisen vapaus on olennaisesti vastuullista vapautta – vapautta hyväksyä Jumalan tahto. Ihmisen tarkoitus ja päämäärä toteutuu Jumalassa. Siellä, missä ihmisten kesken vallitsee keskinäinen rakkaus Jumalassa, siellä on Kirkko ja Jumalan Valtakunta. Koska pyhä kaste johdattaa ihmisiä Kirkon elämään, voidaan sanoa, että Kirkko on hengellinen sairaala ja parantola. Kaikki ihmiset saavat maistaa Jumalan Rakkautta ja Armeliaisuutta ihmissukua kohtaan ja samanaikaisesti hengellistä köyhyyttä.

Jumala kutsuu ihmisiä hengelliseen eheytymiseen. Eheytyminen merkitsee yhteyttä Kristuksen Ristiin ja Ylösnousemukseen. Tämän päivän maailmassa uskovat joutuvat alati taistelemaan yksilöllisyyden mielivaltaan vastaan, koska se vääristää ihmisissä ortodoksisen kirkon opettaman terapeuttisen yhteisöllisyyden.

Pyhä Johannes Krysostomos korostaa, että pahuudesta saatava mielihyvä on lyhytkestoista, mutta siitä aiheutuva tuska ikuista. Hyveestä saatava ilo on ajatonta, mutta vaiva vain väliaikaista. Abba Jaakob opettaa:

Tyhjiä sanoja ei tarvita, sillä nykyään ihmisillä on paljon sanoja. Mutta työtä tarvitaan, sillä työ on tavoittelemisen arvoista – ei hedelmää tuottamattomia sanoja.

Maallistuneessa laitoskirkossa unohdetaan, että ihmisten sisäinen elämä tarvitsee muutosta, puhdistumista ja kirkastumista. Kirkollista elämään kuuluvat myös kärsimykset, kivut ja menetykset. Ne ovat osa Kristukselle uskollisen kirkon jäsenen elämää. Evankeliumi huipentuu Kristuksen Ristissä ja Ylösnousemuksessa. Kristus nousi kuolleista. Hän elää.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

  • Athanasius Yevtich, bishop, 2007, Christ. The Alpha and Omega. Edited by the St. Herman of Alaska Monastery. Alhambra.
  • Benjamin, Walter, 1985, Kapitalismus als Religion. Gesammelte Schriften. Bd. VI. Frankfurt.
  • Breck, John
    • 1998, The Sacred Gift of Life. Orthodox Christianity and Bioethics. Crestwood.
    • 1998, Bioethical dilemmas and orthodoxy. – St. Vladimir’s Theological Quarterly. 42:2. Crestwood.
    • 2003, God with Us. Critical Issues in Christian Life and Faith. Crestwood.
    • 2005, Stages on Life’s Way. Orthodox Thinking on Bioethics. Crestwood.
    • 2006, Longing for God. Orthodox Reflections on Bible, Ethics, and Liturgy. Crestwood.
  • Chryssavgis, John, 2004, Light Through Darkness. The Orthodox Tradition. New York.
  • Faros, Philotheos, 1998, Functional and Dysfunctional Christianity. Brookline.
  • Florovsky, Georges
    • 1975, Aspects of Church History. Volume Four in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
    • 1987, Ways of Russian Theology. Vol. II. Belmont.
  • Gregorios Palamas, pyhä, 1993, Pyhä Isämme Gregorios, Tessalonikan metropoliitta. Kirje nunna Ksenialle. – Filokalia. IV osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.
  • Hakkarainen, Jarmo
    • 1984, Etiikka eli oikea elämä Kleemens Aleksandrialaisen ajattelussa. – Ortodoksia 34. Pieksämäki.
    • 1988, Pyhä Simeon Uusteologi – sisäistyneen hengellisyyden opettaja. – Aamun Koitto 17:1988. Joensuu.
    • 1993, Ortodoksinen sosiaalietiikka. - Hengellisen kasvamisen teologiaa. - Erga 1993. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 6. Joensuu.
    • 1995, Kuoleman varjosta elämän kirkkauteen. – Erga 1994. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 14. Joensuu.
    • 2000, Hengellisyyden kriisi. – Ortodoksinen kulttuuri 4:2000. Joensuu.
    • 2000, Hengellisestä eheytymisestä. – Ortodoksinen kulttuuri 5:2000. Joensuu.
    • 2001, Kirkko on sairaala. – Jarmo Hakkarainen (yhdessä Pentti Hakkaraisen kanssa) Ihminen ajan kuvastimessa. Joensuu.
    • 2003, Isä Pentti Hakkarainen. Kirkko on ihmisen palvelemista, lähetystyötä ja kulttuurien tuntemusta.- Aamun Koitto 5: 2003. Joensuu.
    • 2006, Kirkon parantava lääke. - Kirkon parantava lääke. Kirjoituksia ortodoksisen kirkon terapeuttisesta opetuksesta ja käytännöstä. Joensuu.
    • 2006, Ortodoksinen bioetiikka maallistumisen pyörteissä. – Ortodoksinen kulttuuri 1-2/ 2006. Joensuu.
    • 2009, Bysantin kirkon terapeuttista teologiaa. – Bysantin hengellistä terapiaa Kainuussa. Isä Pentti Hakkaraisen ajatuksia kirkosta, hengellisestä kasvusta ja kulttuurista. Joensuu.
    • 2009, Bysantin Kirkko ja paavin valtapolitiikan pitkä varjo. Bysanttilaista terapeuttista teologiaa ja latinalaista uskonnollisuutta. Joensuu.
  • *2010, Kirkas pimeys ja kuoleman musta siipi. Artikkeleita ja runoja. Joensuu.
  • Hakkarainen, Pentti
    • 1994, Sinisten vaarojen paimen. Artikkeleita ja puheita 1971-1994. Joensuu.
    • 1996, Parantava kirkko. Joensuu.
    • 1998, Kirkko luovana yhteisönä. Joensuu.
    • 2000, Pyhä köyhyys. – Ortodoksinen Kulttuuri 2/3:2000. Joensuu.
    • 2001, Ihminen ajan kuvastimessa (yhdessä Jarmo Hakkaraisen kanssa). Joensuu.
    • 2006, Kainuu – Rajamaa. Juhlakirja isä Pentti Hakkaraisen täyttäessä 60 vuotta. Vaajakoski.
    • 2009, Bysantin hengellistä terapiaa Kainuussa. Isä Pentti Hakkaraisen ajatuksia kirkosta, hengellisestä kasvusta ja kulttuurista. Isä Pentti Hakkaraisen 60-vuotisjuhlarahasto/ Kajaanin ortodoksinen seurakunta. Joensuun yliopistopaino. Joensuu.
  • Harakas, Stanley, An Orthodox View on Child Abuse. www.orthodoxytoday.org
  • Hierotheos, archmandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy. The science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
  • Jannaras, Kristos, 1991, Nälkä ja jano. Suomentanut Petri Piiroinen. Joensuu.
  • Johannes Siinailainen, pyhittäjä, 1986, Portaat. Suomentanut Johannes Seppälä. Pieksämäki.
  • Kleemens Aleksandrialainen
    • 1991, Clement of Alexandria: Stromateis – Book 3. Translated by John Ferguson. Catholic University of America Press. Fathers of the Church Series. Vol. 85. Washington.
    • 1995, Clement of Alexandria. The Instructor. - Ante-Nicene Fathers. Vol. 2. The Writings of the Fathers Down to A.D. 325. Second Printing. Peabody.
  • Kunnas, Tarmo, 2008, Paha. Mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta. Atena. Jyväskylä.
  • McGuckin, John, 2005, Symeon the New Theologian’s Hymns of Divine Eros: A Neglected Masterpiece of the Christian Mystical Tradition. – Spiritus: A Journal of Christian Spirituality. 5.2. Johns Hopkins University Press.
  • Maksimos Tunnustaja, pyhittäjä, 1986, Jumalan tuntemisesta. – Filokalia II osa. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.
  • Mantzarides, Giorgios
    • 1994, Orthodox Spiritual Life. Bookline.
    • 2002, Globalization and Universality: Chimera and Truth. – Christian Bioethics, 8. London.
  • Matsukas, Nikos A., 2005, Ortodoksisen kirkon dogmaattinen teologia I. Johdatus teologiseen tietoteoriaan. Jyväskylä.
  • Miller, Alice, 1985, Alussa oli kasvatus. Kätketty julmuus ja väkivallan juuret. WSOY. Porvoo.
  • Nikolaos Kavasilas, pyhä, 1974, Nicholas Cabasilas. The Life in Christ. Translated from the Greek by Carmiro J. DeCantanzaro. Crestwood.
  • Osborn, Erich E., 1957, The Philosophy of Clement of Alexandria. Cambridge.
  • Palamas, Gregorios, pyhä, 1995, Saint Gregory Palamas. The Passion of the Love of Money. Treatise on the Spiritual Life. Translated, Introduction and Notes by Daniel M. Rogisch. Minneapolis.
  • Popovich, Justin, Father, 1997, Orthodox faith and Life in Christ. Translation, Preface, and Introduction by Asterios Gerostergios, et. al. Belmont. Second Printing.
  • Salminen, Esko, 2004, Viestinnällä vallankumoukseen “Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki.
  • Schmemann, Alexander
    • 1965, Problems of Orthodoxy in America III. The Spiritual Problem. - St. Vladimir’s Seminary Quarterly. Vol. 9. Number 4. Crestwood.
    • 1979, Church, World, Mission. Reflections on Orthodoxy in the West. New York.
    • 1988, The Eucharist. Sacrament of the Kingdom. New York.
  • Siltala, Juha, 2004, Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki. Viides painos.
  • Simeon Uusteologi, pyhittäjä, 1991, Käytännön kilvoittelusta ja Jumalan tuntemisesta. Filokalia. III osa. Kokoelma kilvoittelijaisien kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.
  • Staniloae, Dumitru, 2002, Orthodox Spirituality. A Practical Guide for the Faithful and a Definitive Manual for the Scholar. Transalated from the original Romania by Archmandrite Jermoe (Newville) and Otilia Kloos. South Canaan.
  • Yannaras, Christos, 1984, The Freedom of Morality. Crestwood.

Katso myös