Vieläkö muistatte Keiteleen Hiekan
Ortodoksi.netista
Aamun Koitto 1977
Vieläkö muistatte Keiteleen Hiekan?
Ortodoksikristitylle ovat kirkon elämään liittyvät muistot pyhiä ja rakkaita. Erityisen rakkaita hänelle ovat luostareissa koetut pyhät hetket. Keiteleen Hiekassa, Konevitsan luostarin suojissa, vietti aikanaan moni kirkkomme jäsen unohtumattomia päiviä. Tänäänkin hän varjelee näitä muistoja sydämessään kalliina aarteena.
Todellisuus vain on ankea ja kylmä. Konevitsan munkkeja ei ole enää elossa ja luostaritila on aina kilvoittelijavanhusten hautoja myöten siirtynyt yksityiseen omistukseen. Mutta muistelemasta ei meitä voi kukaan kieltää.Samalla tulisi palavasti rukoilla Vapahtajaa ja Jumalan Aitiä, että vanha luostari pitkän hiljaisen ajan jälkeen jälleen kerran virkoaisi eloon.
Allekirjoittaneeseen Hiekassa käynti vaikutti syvästi. Peirilä koettu ja nähty risteili ajatuksissa vielä useamman päivän ajan kotiin saavuttua. Voimakkaasti näyttää kokeneen entisen luostaritilan maisemat myös eräs matkallamme mukana ollut. Tämän vaikutuksen saamme hänen matkakertomuksestaan, jonka oheisena liitämme mukaan.
Valamo 7. 11. 1977
Pm Panteleimon
Varhain aamulla 17. 10. lähdimme täältä Valamon luostarista yhden pappismunkin, noviisin ja kahden maallikon muodostamassa ryhmässä kohti entistä Konevitsan luostaria Keiteleellä. Luostari evakuoitiin vuonna 1940 Suomeen. Toimittuaan lyhyen ajan Huopanankoskella Terelän kansakoululla veljestö osti Hiekka-nimisen tilan Keiteleeltä, missä se ehti kilvoitella 16 vuotta. Mukana ollut noviisi Andreij, joka nykyisin (1977) kuuluu Valamon luostarin veljeskuntaan, on ollut mukana alusta lähtien, ehtipä hän kilvoitella 8 vuotta myös vanhassa Laatokan Konevitsassa. Veljestön määrän vähentyessä taloudellisten ja käytännöllisten asioiden hoito vaikeutui, jolloin luostarin johto pyysi silloiselta arkkipiispa Hermanilta lupaa saada liittyä Valamon luostarin veljestöön. Tämä tapahtui vuonna 1956. Lähtijöitä oli kaikkiaan kahdeksan, silloinen varajohtaja, pappismunkki Dorofei, pappismunkki Johannes ja pappismunkki Maxim, munkkidiakoni Joona, munkit Joosef ja Dimitrij (keittäjä) sekä noviisit Andreij ja Vasilij Glatsin. Pian tämän jälkeen Hiekan tila kaupan kautta siirtyi uudelle omistajalle, ja sen alueella sijaitsevan hautausmaan kunnossapito annettiin hoitokunnan tehtäväksi.
Tämän matkan varsinaisena tarkoituksena olikin tehdä huomioita hautausmaan yleisestä kunnosta, sillä Valamon luostarin veljestö on katsonut velvollisuudekseen pystyttää uudet ristit Keiteleen Hiekkaan haudattujen 25 luostariveljen haudoille. Vanhat puuristit ovat jo pahasti lahonneet, vaikka ne ovat hoitokunnan toimesta jo kerran uusittu. Liikuttavaa ja mieltä lämmittävää oli todeta, kuinka ympäristön asukkaat ovat jatkuvasti huolehtineet tästä syrjäisestä kalmistosta, jonne veljestön jäsenten lisäksi on haudattu myös siviiliväestöä. Vuosi vuoden jälkeen he saapuvat paikalle tekemään rakkauden palvelustaan poisnukkuneille. Muutamia heistä oli paikalla nytkin. Jumala antakoon heille voimia tässä työssä ja palkitkoon heidän vaivannäkönsä.
Pappismunkki Panteleimonin toimittama sielulitania haudoilla muodostui vaikuttavaksi ja kauniiksi tilaisuudeksi, joka varmasti jäi jokaisen läsnäolijan mieltä lämmittämään, siitäkin huolimatta, että lähestyvän talven jäätävä kylmyys huokui routaisesta maasta. Hautausmaan takana olevalla kankaalla pienen kumpareen päälle myöhemmin asetettu risti oli hävinnyt. Se oli paikalla, jossa ennen toimitettiin rukouspalveluksia. Samoin oli poissa Käpylä, noviisien ja puolimunkkien sekä myös luostarin työväestön asuinrakennus. Vain hylätty, kaivo koivujen katveessa oli paikalla kertomassa menneisyydestä. Verkkaan siirryimme rantaan päin ja samalla koetimme ikään kuin vangita näkökenttäämme edes jotakin, mikä muistuttaisi entisestä luostarista. Ohitimme suuren nykyaikaisen navetan, jonka takana kauempana vasemmalla puiden takaa pilkotti entisen voimalaitoksen katto. Aivan tien vieressä vasemmalla puolellamme oli vielä jäljellä kaunis aittarakennus, ja sen vieressä uusi tilanhoitajan asunto. Vielä vähän edettyämme näimme tilan uuden, itä-länsisuuntaan rakennetun, matalan, täysin nykyaikaisen päärakennuksen keskellä rantaan johtavaa tietä. Malttamattomina siirryimme vieläkin eteenpäin, kieli tapaillen sanoja:
Oi Konevitsa, rauhan maja
sun porttejasi kolkuttaa,
niin uupuneena vaeltaja'
ja lohdutuksen, rauhan saa.
Olimme jo melkein luostaripihalla, pian näkisimme muistorikkaan, meille rakkaan ja läheiseksi tulleen luostarimme päärakennuksen. – Mutta ei, poissa oli sekin. Näky sai kyyneleet kohoamaan silmänurkkiin. Miten kaukaiselta ja peruuttamattomalta kaikki tuntuikaan sinä hetkenä. Toisella puolella pihapiiriä jo puita kasvava, luostarin toiminnan aikana palaneen navetan kivijalka ja nyt tämä. Siinä seisoessamme annoimme mielikuvituksemme siirtyä ajassa taaksepäin, näkevien silmiemme edessä nuo kolme kivikuistia, joista veljestö kulki sisään ja ulos, kirkkoon, joka sijaitsi äärimmäisenä oikealla olleessa huoneessa. Kallellaan oleva kellotorni, ikään kuin aikaa uhmaten vielä seisoo pystyssä muistuttamassa harvoille kävijöille siitä ajasta, jolloin monikymmenpäinen rukoilijoiden joukko oli pyhittänyt elämänsä ja tämän paikan yhdelle ainoalle tarpeelliselle, Jumalan palvelemiselle. Ohi kiitävän hetken ajan tuntui siltä kuin olisimme tavoittaneet jotakin Konevitsan luostarin hengestä ja se laskeutui päällemme kuin siunaava pilvi.
Levottomuuden, tuskan paineen
pois täällä häätää hiljaisuus.
Pois häipyy työläs side aineen,
on Hengen yksin valtavuus.
Alas rantaan päin katsoessa tuli mieleen kuinka monet kesä- ja kristinoppikoululeirit siellä onkaan pidetty. Unohtumattomia ovat olleet kauniit kesäpäivät ja auringonlaskut Nilakalla, pyhiinvaeltajien laulut, jotka ovat kantautuneet kauaksi järvenselälle, unohtumattomia ne päivät, viikot ja kuukaudetkin, jotka itse kukin meistä on saanut viettää Konevitsassa, hiljentyneenä veljestön kanssa yhteisissä rukouksissa. Vielä ennen poislähtöä annoimme katseemme kiertää ympäri ja loimme viimeisen silmäyksen tyynelle Nilakan selälle. Entisestä, pitkälle järveen työntyvästä laivalaiturista ei ollut jäljellä muuta kuin muutama vedestä esiin työntyvä laho tukki ja navetan takana olleet kasvihuoneetkin, olivat hävinneet. Entisen päärakennuksen takana oleva kuusiaita on kasvanut paljon pituutta ja tihentynyt läpinäkymättömäksi. Pihalla oleva kellari on entisellään ja sen takana vielä alkuperäisellä paikallaan, melkein kirkon ikkunan alla, sijainnut munkkien käyttämä ja puoliksi lahonnut penkki puun alla.
Niin kaikki häviää ja kaikki muuttuu, pian olemme mekin poissa. Tällaiset ajatukset tulivat väkisinkin mieleen kun hiljaisina astelimme luostarista poispäin.
Paluumatkalla meillä oli tilaisuus tutustua Keiteleen rukoushuoneeseen ja Pielaveden kirkkoon. Kiitollisin mielin muistamme veljiämme ja sisariamme, jotka monin tavoin huolehtivat maallisista tarpeistamme matkamme aikana.
(Aamun Koitto nr. 24/1977)