Venäjän ortodoksinen kirkko ja nationalismin tuulet (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Isovenäläistä laajenemispolitiikkaa
Venäjän ortodoksinen kirkko valitsi vuoden 2009 tammikuun lopulla uuden patriarkan. Kirkossa eletään samaan aikaan monien ongelmien kanssa. Kirkko ei ole käynyt läpi kommunistisen ajan ”jälkipyykkiä” eli muun muassa suhtautumistaan niihin johtaviin piispoihin, jotka olivat uskollisia kommunistiselle järjestelmälle. Kommunistivallan kaaduttua Venäjän valtion ideologinen tilanne on tasapainoton. Äärikansalliset voimat edustavat Venäjällä kaikki mahdollisia ihmisryhmiä, ja siinä piilee niiden vaarallisuus.
Neuvostoliiton luhistuminen nosti esille Konstantinopolin patriarkaatin ja Moskovan patriarkaatin vanhat kirkkopoliittiset jännitteet. Moskovan patriarkaatti on lisännyt nationalismin hengessä vaikutusvaltaansa Euroopassa ja Yhdysvalloissa perustamalla uusia yhteisöjä. Toimintaa perustellaan venäläisten ihmisten ”kansallisella ja kulttuurisella suojelemisella”.
Kaiken takana on Venäjän kirkon isovenäläinen laajenemispolitiikka, joka palvelee osaltaan Venäjän valtion nykyistä ulkopolitiikkaa. Venäjän ulkopolitiikan tavoitteena on maan suurvalta-aseman kansainvälinen tunnustaminen. Ajatus palvelee hyvin myös Moskovan patriarkaatin aseman voimistamista ortodoksisten kirkkojen keskuudessa.
Vahvan venäläisen identiteetin rakentamisessa on keskeisenä kansallinen yhtenäisyys. Venäläinen mentaliteetti on luonteeltaan puolustava ja se on ollut sellainen jo vuosisatoja. Myytti siitä, että Venäjä on vihollisten ympäröimä, on laajasti levinnyt ja poliitikot käyttävät sitä hyväksi. Putin viittasi presidenttikaudellaan epäsuorasti valtiontilaa käsittelevissä puheissaan ”Venäjän ulkopuolisiin voimiin”, jotka haluavat nähdä Venäjän valtion heikkona.
Kirkko on omistautunut kirkkorakentamiseen ja luostareiden entisöimiseen
Seitsemäntoista vuotta Neuvostoliiton romahtamisen (1991) jälkeen Venäjän ortodoksisella kirkolla ei ole vieläkään yksityiskohtaista kirkollista oikeusjärjestelmää. Neuvostohallinnon mielivalta on muuttunut Venäjän kirkon Pyhän Synodin ja hiippakuntapiispojen mielivallaksi. Kuten aikaisemmin myös nykyään kirkosta puuttuu kirkolliskokouksellinen piispojen, muun papiston ja maallikoiden yhteistyö. Joissakin hiippakunnissa piispat hallitsevat itsevaltaisesti, joissakin toisissa piispat delegoivat valtaa seurakuntapapeille. Jälkimmäinen vaihtoehto voi joissakin tapauksissa olla kirkolle hyödyksi, varsinkin jos seurakunnan pappi on työlleen vihkiytynyt, lahjakas ja hänellä on yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Mutta tilanne on usein päinvastainen: papit toimivat piispojen tapaan itsevaltaisesti, heillä on suurelta osin heikosta koulutuksesta johtuva rajoittunut, kansalliskiihkoinen käsitys ortodoksisuudesta.
Vuoden 1988 Venäjän kirkon uskontolakiluonnoksessa korostettiin seurakunnan keskeisyyttä kirkon perusyksikkönä ja papiston ja maallikoiden keskinäistä vuorovaikutusta. Seurakunnallinen yhteisö on Venäjän kirkossa edelleen määrittelemättä. Monissa seurakunnissa maallikot ovat passiivisia jumalanpalvelusten seurailijoita.
Venäjän ortodoksiselta kirkolta puuttui neuvostovallan aikana luova yhteys yhteiskuntaan ja sen toimintoihin. Sen vuoksi kirkko on voimaton taistelussa länsimaisia uususkontoja ja itämaisia kultteja vastaan. Venäjän kirkossa tarvitaan kipeästi lisää teologisesti hyvin koulutettuja pappeja ja opettajia, joilla on mahdollisuuksia toimia kulttien ja lahkojen uskonnollista hajotustyötä vastaan. Ortodoksisen kirkon johto on valittanut erilaisten lahkojen häikäilemättömästä lähetystyöstä ortodoksien keskuudessa, mutta ortodoksinen teologikoulutus on saanut kirkon budjetista vähän taloudellista tukea. Sen sijaan kirkko on omistautunut uusien, kalliiden kirkkojen rakentamiseen ja vanhojen entisöimiseen. Kirkko on ahkeroinut myös valtion palauttamien luostarien entisöimisessä.
Kremlin ja kirkon epäpyhä liitto
Venäjän ortodoksisesta kirkosta on tullut neuvostovallan romahdettua instituutio, jonka kanssa maan poliittinen johto haluaa olla yhteistyössä. Hiljattain kuollut Patriarkka Aleksei II oli läsnä jo presidentti Boris Jeltsin' virkaanastujaisissa elokuussa vuonna 1996. Jeltsin ja silloinen presidentti Mihail Gorbatšov julistivat vuonna 1991 televisiossa, että he molemmat ovat ateisteja. Jeltsin tosin lisäsi, että hän taikauskoinen ja "viihtyy hyvin" kirkonmenoissa.
Patriarkan siunauksen toivotukset Jeltsinin virkaanastujaisissa olivat osa isovenäläistä kansallisuuspolitiikkaa. Aleksein esiintyminen ensin Jeltsinin ja sittemmin Putin rinnalla osoitti Venäjän muille uskonnollisille ryhmille niiden paikan suhteessa ortodoksiseen kirkkoon. Nykyinen presidentti 'Dimitri Medvedev osallistui ortodoksisena pääsiäisenä 2008 yhdessä pääministeri Vladimir Putinin kanssa pääsiäisyön palvelukseen Kristus Vapahtajan kirkossa.
Patriarkka Aleksei II tuki voimakkaasti Putinin politiikkaa. Putin puolestaan toimi Venäjän ortodoksisen kirkon ja Venäjän pakolaiskirkon kanonisen yhdistymisen takuumiehenä (2007). Silloinen presidentti Putin julisti keväällä 2003 Moskovassa venäläisen pakolaiskirkon edustajille olevansa ”uskova presidentti”. Pakolaiskirkon valtauoman palaaminen 80 vuoden tauon jälkeen Moskovan patriarkaatin yhteyteen heijasti osaltaan isovenäläistä kansallisuusaatetta. Näitä kahta kirkkoa yhdisti mielipide-eroista (esimerkiksi suhtautuminen metropoliitta Sergein myöntyväisyyspoliitiikkaan neuvostovaltiota kohtaan) huolimatta venäläisyys.
Patriarkka Aleksei korosti kirkkojen yhdistymisjuhlassa, että yhdistyminen oli mahdollista ”vain koska Venäjän pakolaiskirkko näki Putinissa ”aidon ortodoksisen ihmisen”. Putin totesi puolestaan vastauspuheessaan, että Venäjän ortodoksisen kirkon ja Venäjän pakolaiskirkon yhdistyminen oli ”koko Venäjän kansakuntaa koskettava tapahtuma”.
Patriarkka Aleksei II osallistui näyttävästi presidentti Putinin virkaanastujaisiin Kremlissä toukokuussa 2000. Putin vakuuttipääsiäisenä 2008 patriarkalle, ”kuinka valtio jatkaa tulevaisuudessa kaikin tavoin kirkon tukemisesta sen työssä Venäjän kansalaisten valistamisessa ja sivistämisessä”. Neljä vuotta aikaisemmin Putin julisti haastattelussa: ”Meillä on Venäjällä toisaalta valtion ja kirkon ero, mutta kansan sielussa valtio ja kirkko ovat yhtä.” Läntisissä tiedotusvälineissä puhutaan usein Kremlin ja Venäjän ortodoksisen kirkon epäpyhästä liitosta. Kirkolla on tässä epäpyhässä liitossa valtion kanssa hyvin vähän liikkumatilaa. Näin on myös uudella patriarkalla.
Patriarkka Aleksei II teki virallisen vierailun Saksaan marraskuussa 1995. Patriarkka piti Berliinissä jumalanpalveluksessa saarnan, jossa hän julkisesti pyysi Saksan kansalta anteeksi "kommunistisesta tyranniasta". Venäjän kommunistinen ja natsimyönteinen kansallis-bolsevistinen lehdistö syytti patriarkkaa Venäjän kansallisen perinnön halventamisesta ja kansan loukkaamisesta. Kommunistien radioaseman ohjelmassa eräs moskovalainen pappi hyökkäsi patriarkkaa vastaan ja ilmaisi samalla juutalaisvastaisuutensa. Hän syytti juutalaisia tsaari Nikolai II:n teloituksesta. Papin mielestä "oli vastenmielistä, jos venäläinen joutuu käymään synnintunnustuksella juutalaistaustaisen ortodoksipapin luona".
Mitä yhteistä on patriarkka Aleksein anteeksipyynnöllä ja edellä mainitulla juutalaisvastaisuudella? Molemmat edustavat toisessa maailmansodassa voitokkaan Neuvostoliiton syndroomaa. Neuvostovallan kommunistinen terrori esitetään vapaamuurarien ja juutalaisten salajuonena Venäjää ja ortodoksista kirkkoa vastaan. Sen vuoksi venäläiset uskottelevat, ettei heillä ole mitään anteeksipyydettävää. Ajattelutavassa jatkuu 1800-luvun slavofiilien myytti "Pyhästä Venäjästä" ja Venäjän kansasta "Jumalan kansakuntana". Käsitykset ovat luonteenomaisia sekä tsaarinvallan että kommunismin kannattajille. Edelliset näkevät kommunismin pahuuden "tuontitavarana". Nykyinen Venäjän kommunistinen puolue uskoo puolestaan puhdistautuneensa "juutalaisista aineksista". Se on omasta mielestään patrioottinen liike, joka ei uhkaa Venäjää eikä Venäjän ortodoksista kirkkoa.
Venäjän ortodoksinen kirkko eli neuvostoyhteiskunnassa yli 70 vuoden ajan henkisessä tyhjiössä. Kirkollinen järjestys ei perustunut ortodoksisen kirkon moraalin ihanteisiin, vaan rangaistuksen pelkoon. Venäjän historiassa demokratia on ollut häviäjä, koska sillä ei ole Venäjällä juuria. Venäjän ortodoksinen kirkko liittoutui vuosisatoja keskitetyn vallan, tsarismin ja tällä vuosisadalla kommunismin kanssa. Arvot ja normit muuttuvat hitaasti.