Aleksandr Solzhenitsyn, länsi ja nationalismi (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Venäläinen kirjailija ja neuvostoaikainen toisinajattelija Aleksandr Solzhenitsyn (Алекса́ндр Иса́евич Солжени́цын) (1918 - 2008) kuoli 3. elokuuta 2008 sydänkohtaukseen Moskovassa. Hänet haudattiin 6. elokuuta 2008 Donskoin luostarin hautausmaalle. Kirjailijamestari syntyi 11. joulukuuta 1918 Kislovodskissa, Stavropolin aluepiirissä, Pohjois-Kaukasuksella. Nuoruudessaan hän kannatti neuvostojärjestelmää ja toimitti paikallista nuorisoliiton lehteä.
Solzhenitsynin teoksesta "Vankileirien saaristo" (Архипелаг ГУЛАГ / Arhipelag GULAG ) kohuttiin paljon Suomessa 1974, kun kustannusosakeyhtiö Tammi hylkäsi kirjan julkaisemisen. Suomettumisen mallitapauksena pidetty episodi herätti suurta kansainvälistä huomiota. Kirjan hylkäämisestä tuli kylmän sodan lyömäase, suomettumisen vertauskuva. Suomalaisten vaikuttajien piiri oli 1970-luvulla pieni. Samat henkilöt tapasivat SN -seuran hallintoelimissä, yhtiöiden johtokunnissa, eduskunnan käytävillä ja Tehtaankadun vastaanotoilla. Vallanpitäjien ulkopoliittisen linjaan sisältyvät reaalipoliittiset näkökohdat hämärtyivät ja Neuvostoliiton syöttämä harkittu propaganda nieltiin purematta karvoineen ja nahkoineen. "Vankileirien saariston" suomennetun ensimmäisen osan julkaisi lopulta ruotsalaiskustantaja. Teossarjan kaksi muuta osaa julkaisi äärioikeistolainen Kustannuspiste.
Vankileirivuodet kokenut kirjailija
Kirjailija Aleksandr Isajevits Solzhenitsyn suoritti loppututkinnon Rostovin yliopistossa pääaineenaan matematiikka. Toisessa maailmansodassa hän palveli tykistössä ja yleni kapteeniksi. Vuonna 1945 hänet vangittiin ja tuomittiin pakkotyöhön, koska hän oli yksityiskirjeessä arvostellut Josef Stalinia. Hänet suljettiin ensin Moskovassa pahamaineiseen Lubjankan tutkintovankilaan, sitten hänet tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankileirille. Lenin loi orjaleirijärjestelmän, ja Stalin kehitti sitä. Leireillä oli alusta alkaen kaksi tavoitetta: tuhota ihmisiä ja tuottaa voittoa. Leiriajan päätyttyä Solzhenitsyn sai vielä kolmen vuoden karkotusrangaistuksen, jonka hän suoritti 1953-1956 Keski-Aasiassa. Hänet vapautettiin monien muiden vankien tavoin 1956 ja hänen maineensa palautettiin seuraavana vuonna. Sen jälkeen hän toimi Rjazanin alueella matematiikan opettajana. Kirjailijamestari pääsi yleiseen tietoisuuteen pienoisromaanillaan "Ivan Denisovitsin päivä" (Один день Ивана Денисовича / Odin den Ivana Denisovitša), joka käsitteli kirjailijan omia vankileirikokemuksia. Teos julkaistiin kirjallisuuslehti Novij mirissä (Новый Мир)vuoden 1962 lopulla. Samainen lehti julkaisi vuonna 1963 kirjailijan kertomukset "Matrjonan talo" (Матрёнин двор / Matrjonin dvor) ja "Asian etu". Niissä ovat esillä Solzhenitsynin kirjalliset perusteemat: elämän eettiset arvot, itsensä uhraaminen ja totuuden etsintä. Niiden vastavoimana kirjailija näkee ihmisen oman edun tavoittelun ja matalamielisen byrokratian.
Puoluejohtaja Hrustsevin syrjäyttämisen (1964) jälkeen Solzhenitsyn kansallis-uskonnollinen sosialismin arvostelu törmäsi voimistuvaan uusstalinismiin. Neuvostoliitossa ihmisarvo ja kansalaisoikeudet alistettiin jälleen puolueelle ja valtiolle. Myös kirjallisuus koki saman kohtalon. Solzhenitsyn ei hyväksynyt tätä kehitystä. Avoimessa kirjeessään Neuvostoliiton kirjailijakongressille vuonna 1967 hän totesi, että kirjallisuus, joka ei uskalla välittää yhteisön tuntemaa pelkoa ja tuskaa, kirjallisuus, joka ei varta yhteiskuntaa uhkaavista vaaroista ja moraalittomuudesta, ei ole kirjallisuutta vaan kulisseja. Solzhenitsyn erotettiin SNTL:n Kirjailijaliitosta loppuvuodesta 1969.
Tämän jälkeen hänen toimintansa toisinajattelijana voimistui. Hän arvosteli jyrkästi muun muassa Venäjän ortodoksista kirkkoa ja sen johtoa ja kuvasi kirkon tilaa surkeaksi ja vainotuksi. Kirkko oli hänen mukaansa lakannut olemasta neuvostoyhteiskunnan omatunto. Hän kirjoitti patriarkka Pimenille suuren paaston aikana vuonna 1972: "Kulunut puoli vuosisataa on jo menetetty: minä en puhu maamme nykyisyyden, vaan tulevaisuuden pelastamisesta; kuinka sen voi pelastaa? Venäjän historian viimeisten vuosisatojen tutkiminen saa meidät vakuuttuneiksi siitä, että historian kulku olisi ollut humaanisempi ja molemminpuolisen ymmärtämyksen leimaama, jos kirkko ei olisi luopunut riippumattomuudestaan ja jos kansa olisi kuunnellut sen ääntä, kuten esimerkiksi Puolassa. Meillä valitettavasti niin ei ole ollut pitkään aikaan. Me olemme asteittain ja lopullisesti kadottaneet kristillisyyden valoa säteilevän eettisen ilmapiirin, johon perustuvat meidän tapamme, elämänmuotomme, maailmankäsityksemme ja kansankulttuurimme."
Vuonna 1970 Solzhenitsynille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. Neuvostoliitossa palkitseminen tulkittiin kylmän sodan hengessä tapahtuneeksi provokaatioksi. Tammikuussa 1974 "Vankileirien saaristo" (Архипелаг ГУЛАГ / Arhipelag GULAG) ilmestyi venäjäksi Pariisissa. Teossarja kuvastaa Neuvostoliiton, osin jo Venäjän, vankiloita ja vankileirejä, oikeudenkäyntejä, tuomioita, niiden taustavoimia ja vankien arkipäivää. Pravda hyökkäsi heti kirjailijaa vastaan. Hänet kuvattiin moraalittomaksi ihmiseksi, joka vihasi "patologisesti" Neuvostoliittoa. Helmikuussa vuonna 1974 Solzhenitsyn lähetettiin vastoin tahtoaan maanpakoon. Hänet karkotettiin Neuvostoliitosta, koska hän oli julkistanut järjestelmän rikokset paljastavina kirjoina lännessä. Neuvostolehdistö ja eräät ortodoksiset kirkon edustajat, ennen muuta Krutitsin ja Kolomnan silloinen metropoliitta Serafim, leimasivat kirjailijan fasistiksi ja maapetturiksi. Sen sijaan Venäjän kirkon ulkomailla vaikuttaneet piispat, kuten Sourozhin (Lontoo) metropoliitta Antoni (Bloom) ja Brysselin ja koko Belgian arkkipiispa Vasili (Krivošein), puolustivat julkisesti häntä.
Länsimaailma elää kriisissä
1980-luvun lopulta lähtien Solzhenitsynin teoksia julkaistiin Neuvostoliiton kirjallisuuslehdissä. Elokuussa vuonna 1990 eli vuosi ennen neuvostovaltion romahtamista hänelle myönnettiin jälleen Neuvostoliiton kansalaisuus. Kirjailija palasi lopullisesi Venäjälle 1994. Hän arvosteli kapitalismia, länsimaiden kulttuurin rappiota ja Naton laajenemista Venäjän ympärille. Viime vuonna presidentti Vladimir Putin palkitsi kirjailijan Venäjän valtionpalkinnolla.
Kirjailija Aleksandr Solzhenitsyn arvosteli maanpakolaisvuosinaan (Saksassa, Sveitsissä ja Yhdysvalloissa) ankarin sanoin nykyajan läntistä ajattelua ja elämänmenoa. Hänen mielestään läntinen maailma elää syvässä kriisissä, joka johtaa lopulta romahtamiseen. Lännen poliittinen ja sosiaalinen rakenne perustuu kirjailijan mielestä rationalistiseen ja ihmiskeskeiseen humanismiin, joka hylkää Jumalan. Länsi on kulkenut renessanssista lähtien materialismin tietä. Solzhenitsyn painotti, että läntinen humanistinen ajattelu on vain lisännyt ihmisten taipumusta pahaan eikä se toisaalta ole luonut korkeampaa päämäärää kuin maallisen onnen tavoittelun. Humanistinen ajattelu on johtanut modernin yhteiskunnan vaaralliseen ihmisen ja hänen tarpeidensa palvelemiseen. Nykyaikainen länsimainen yhteiskuntajärjestelmä pyrkii järkeistämään ihmisiä rooleiksi, työyksiköiksi, kuluttajiksi, asiakkaiksi tai tapauksiksi.
Läntisessä maailmassa puhutaan paljon ihmisoikeuksista, mutta ihmisen vastuu Jumalan edessä ja yhteiskunnassa on hämärtynyt lähes kokonaan. Nykyisen kriisin tausta niin lännessä kuin idässä on historiassa: renessanssissa, reformaatiossa, valistusajassa, verisissä vallankumouksissa, demokraattisissa yhteiskunnissa ja sosialistisissa pyrkimyksissä, joiden vääjäämättömänä seurauksena oli Venäjällä bolševikkien vallankumous. Venäjälle läntiset humanistiset ja ihmiskeskeiset pahuuden ilmentymät kotiutuivat Pietari Suuren (k. 1725) aikana. Hänen keisarikaudellaan Venäjästä tuli entistä enemmän poliisivaltio, jossa ihmisiä valvottiin julmasti.
Kirjailija Aleksandr Solzhenitsynin mukaan läntisen yhteiskuntarakenteen heikkoudet pohjautuvat demokraattiseen hallintoon ja puoluejärjestelmään eli ns. poliittiseen ja sosiaaliseen vapauteen. Hänestä demokratia on huijausta, joka rakentuu äänestämiseen ja valitsemiseen. Solzhenitsyn piti parempana ikivanhaa venäläistä viisautta, joka korostaa, ettei totuutta ratkaista äänestämällä, sillä enemmistöllä ei välttämättä ole syvempää käsitystä totuudesta kuin vähemmistölläkään.
Ns. demokraattiset hallitukset ja puolueet rohkaisevat hänen mielestään ihmisiä syviin paheisiin (kateus, ahneus, keskinäinen vihamielisyys jne.) ja inhimillisiin heikkouksiin. Kun ihmiset luopuvat kristillisyydestä, he myös kadottavat vapauden ja hyveen ehdottoman arvon. Tilalle tulevat elämän suhteelliset asiat ja välttämättömyydet. Näin kävi myös Venäjän älymystön edustajille 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. He olivat enimmäkseen ateisteja, joita kiinnosti urakehitys ja makea elämä. Aleksandr Solzhenitsyn korosti politiikan moraalisia velvoitteita ja uskonnon (ortodoksinen kirkko) huomioonottamista. Elämä on kirjailijalle ennen muuta hengellistä elämää ja sen vuoksi politiikan yläpuolella.
Venäjä ja länsi
Aleksandr Solzhenitsynin kirjoituksissa käsite lännen syyllisyys ei ole metafora: länsi on vastuussa filosofisten aatteiden tuomisesta Venäjälle, mutta myös kommunistisen orjuuden pesiyttämisestä sinne. Hän muistuttaa siitä, että saksalainen raha tuki vuosina 1916 - 1917 bolsevikkeja taistelussa tsaaria vastaan. Hänen mielestään Venäjä ei ole vastuussa vuosina 1914 - 1945 tapahtuneisiin kärsimyksiin: vallankumoukseen, pakkokollektivisointiin eikä Stalinin suureen terroriin. Venäjä oli vain näiden tapahtumien uhri. Kirjailijan Venäjän historian tulkinta ja hänen näkynsä sen tulevaisuudesta perustuu historian myyttiin: Venäjä on messiaaninen valtio, joka kulkee kohti uutta historian huomenta. Tämä myytti palvelee hyvin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeistä isovenäläistä nationalismia ja tsaarinkaipuuta, mutta se on uhka Venäjän demokraattiselle kehitykselle.
Keväällä 2008 Yle Teema esitti Aleksandr Solzhenitsynin omaelämäkerralliseen romaaniin pohjautuvan kymmenosaisen venäläisen draamasarjan "Ensimmäinen piiri" (В круге первом / V kruge pervom). Kirjailijan ehkä tunnetun teos kuvaa poliittisen vankilan tapahtumia 1940-luvun lopulla. Neuvostoliitossa elettiin tuolloin moninkertaisten naamioiden ja salausjärjestelmien takana, jotka peittivät todellisuuden paitsi ulkopuolisilta, myös suurelta osalta maan omista kansalaisista. Ohjaaja Gleb Panfilov kuvaa uskollisesti kirjailijamestarin romaanin ihmiskohtaloita ja tapahtumia. Ohjaaja kertoo, että ensimmäisen kerran ajatus romaanin filmatisoinnista tuli hänelle mieleen vuonna 1974 romaanin salaa lukemisen jälkeen. Elokuvan tekeminen oli tuohon aikaan mahdotonta. Romaanissa esitetyt todelliset ongelmat, vastuu teoista, luonteen lujuus ääritilanteissa, valinnan vaikeus, rakkaus, uskollisuus ja ystävyys loivat ohjaajan mukaan hyvät ainekset elokuvan tekemiselle.
Solzhenitsyn avasi "Ensimmäisessä piirissä" ihmisten silmät Neuvostoliiton vankileirien kärsimyksille. Monitasoisen romaanin keskeisin sisällöllinen ongelma on omatunto, ihminen moraalisena olentona. Hyvä ja paha käyvät loputonta taisteluaan jokaisen ihmisen sielussa. Kirjailijan ihmiskuva rakentuu ortodoksisen kirkon näkemykseen. Paha jatkaa maailmassa olemassaoloaan vain yksityisten ihmisten suorittamien moraalisten valintojen varassa. Inhimillisen kurjuuden keskellä joissakin vankilan miehissä on suuruutta, joissakin pikkumaisuutta. Aleksandr Solzhenitsyn kohdistaa arvostelunsa sodanjälkeisten vuosien neuvostostalinismiin, mutta ei säästä myöskään nykymaailman itseriittoisia ihmisiä. Hän ruoskii teeskentelyä, opportunismia, maailmaa, jossa rehelliset ja totuudelliset ihmiset sysätään syrjään. Kirjailijan eettinen testamentti on: ihmisen on pidettävä kiinni Jumalan hänelle antamasta ihmisarvosta eikä hänen tule alentua pelkurimaiseen hännystelyyn.