Varhaiskirkon elämää
Ortodoksi.netista
Petja Pyykkönen: Varhaiskirkon elämää Kirkkohistoria-sarja, IV artikkeli
Rakkauden ateria kokosi kristityt yhteen
Varhaiskirkon elämä rakentui yhteisten rukoushetkien ja ehtoollisen nauttimisen ympärille. Sunnuntaisin kokoonnuttiin aamulla auringon noustessa juutalaisen perinteen mukaisesti kuulemaan sanan palvelusta ja illalla kokoonnuttiin yhteiselle rakkauden aterialle (agape), jonka rikkaimmat kristityt tarjosivat köyhimmille. Agape tuli juutalaisten tavasta syödä ateria sapattia edeltävänä iltana. Ateria nautittiin Jeesuksen viimeisen aterian mukaisesti siunaten leipä ja viini ja ennen sen nauttimista pyydettiin, että Pyhä Henki muuttaisi sen Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Agapen yhteydessä rukoiltiin ja laulettiin hymnejä. Jos profeetta oli paikalla, hän toimitti seremonian tai puhui kielillä.
Kadunkulmista kirkkoihin
Kirkon alkuvaiheessa sillä ei vielä ollut instituutionaalista asemaa ja siksi ei ollut kiinnostusta kirkolliselle arkkitehtuurille. Vuoteen 200 mennessä ei ollut olemassa kristillistä arkkitehtuuria. Ihmiset tapasivat siellä, missä se sopi parhaiten. Paikkana olivat aluksi juutalaiset synagogat, kunnes kuilu juutalaisten ja kristittyjen välillä syveni. Usein tavattiin myös kadunkulmissa, kuten esimerkiksi apostoli Paavali saarnasi Ateenassa. Kristityt kokoontuivat harvemmin julkisissa tiloissa, mutta näin kävi esimerkiksi silloin, kun Paavali vieraili Efesoksessa.
Kristityt kokoontuivat säännöllisesti rikkaiden kristittyjen kodeissa. Näissä kokoontumisissa ruokailu oli pääosassa, joten kokoontumiset pidettiin ruokailuhuoneessa (nim. anageion tai hyperoon). Talot olivat Rooman valtakunnan itäisissä provinsseissa noin vuosina 0-500 yhden perheen asuttamia. Niissä oli jopa neljä kerrosta ja ruokailuhuone sijaitsi ylimmässä kerroksessa ja oli usein ainoa iso huone. Ruokailuhuoneesta avautui usein terassi. Tällainen ruokailuhuone mainitaan esimerkiksi Apostolien teoissa (20:5-10), jossa nuorukainen Eutykos kuolee pudotessaan terassilta ja Paavali tuo hänet takaisin elävien kirjoihin. Nuorukainen oli mennyt vilvoittelemaan ”ikkunalle” eli terassille, koska sisällä oli paljon ihmisiä ja sisälämpötila oli noussut korkeaksi. Myös Tertullianus puhui ”huoneesta korkealla avoinna valolle”. Huoneen sisäänkäynnin vastapäinen penkki oli varattu vanhimmalle tai kunniavieraalle. Rooman kaupungissa talot olivat erilaisia. Niissä iso tila oli alakerrassa ja niihin pääsivät myös postulantit (kääntyjiksi haluavat) ja katekumeenit (ei vielä kastettu).
Väärää tietoa katakombeista
Vainoaikoina jumalanpalvelukset pidettiin yksityiskodeissa. Useissa kirjoissa edelleenkin pyörivä tieto siitä, että kristityt pitivät palvelukset katakombeissa, on väärä. Katakombeja rakennettiin vain jos maan hinta oli korkea, paikalla ollut kivilaji oli pehmeää ja helposti työstettävää sekä jos edellinen kaivaus (esim. louhimo) antoi alkupisteen katakombille. Nämä edellytykset täyttyivät vain Sisiliassa, Pohjois-Afrikassa, Napolissa ja Roomassa. Yhtään katakombia ei ollut tarkoitettu tai käytetty koskaan säännöllisiin jumalanpalveluksiin. Kristittyjä oli vuonna 220 pelkästään Rooman kaupungissa tuhansia, eivätkä he olisi mitenkään voineet livahtaa palveluksiin huomaamatta. Lisäksi katakombit olivat pimeitä, kosteita, epämiellyttäviä ja niiden suurimpaankin tilaan mahtui vain 50 ihmistä. Pienet ryhmät saattoivat ehkä hätätapauksissa kokeilla jumalanpalveluksia katakombeissa, mutta hekin pitivät enemmän maan yläpuolella olevista rakennuksista. Sen sijaan pienimuotoisia muistopalveluksia katakombeihin haudattujen puolesta saatettiin pitää myös katakombeissa.
Kirkkorakennuksien synty
Kirkkoja alettiin toden teolla rakentaa vasta kristinuskon laillistamisen jälkeen 300-luvulla. Papisto oli alttarissa erillään maallikoista ja saarnasi solealta. Ensimmäinen tunnettu kirkko rakennettiin Jordaniaan Rihab’iin, jossa sijaitsee yli 30 myöhemmin rakennettua kirkkoa. Maanalainen kirkko on rakennettu vuosien 33 ja 70 välillä ja tarjosi suojan Kristuksen seitsemällekymmenelle apostolille. Kirkon mosaiikeissa kuvataan sen kristittyjä “70:ksi Jumalan ja Taivaallisen rakastamaksi” ja heidän sanotaan paenneen vainoja Jerusalemista ja perustaneen kirkon pohjoiseen Jordaniaan. Kirkko todennäköisesti hylättiin, kun kristinusko laillistettiin Rooman valtakunnassa. Luolakirkon sisällä on ympyrän muotoinen rukousalue, jossa on kivisiä tuoleja erottaen asuintilat. Tämä ympyränmuotoinen elementti, apsis, on tärkeä, koska on vain yksi toinen luola, jossa on samanlainen, jota myös käytettiin kristittyjen rukouspaikkana. Kiviset tuolit ovat todennäköisesti olleet papiston käytössä. Kirkosta löytyi myös vanha hautausmaa, keramiikan palasia ja lappu, jossa luki “Georgios”. Kirkosta johtaa tunneli vesisäiliölle. Kirkon ja tunnelin kaivaukset voivat valottaa ensimmäisten kristittyjen elämää vielä lisää. Arkeologit pitävät aluetta tunnelilta vesisäiliöön erityisen tärkeänä. Sieltä on löytynyt muun muassa vanhoja rahoja, kaiverruksia ja rautaisia ristejä.
Seurakunnan toimintatavat muotoutuvat
Vuoteen 200 mennessä kristinuskoon oli kehittynyt rikas liturgia. Agape-ateriat kävivät harvinaisiksi ja niiden lisäksi hautausmailla pidettiin refrigeria-hautajais- tai muistopalveluksia. Seurakuntien laajetessa joka päivä nautitusta yhteisestä ateriasta luovuttiin järjestelyvaikeuksien takia. Kaksi palvelusta yhdistyi myöhemmin yhdeksi sunnuntaijumalanpalvelukseksi. Silti vielä nykyäänkin ortodoksinen jumalanpalvelus on kaksiosainen, jossa on osat opetettavien liturgia ja uskovien liturgia. Alkuseurakunnissa opetettavien liturgiaan saivat osallistua kirkon kasteopetusta saavat, mutta uskovien liturgiaan vain kastetut. Kirkkoihin kehittyi niin sanottu odotushuone (engl. anteroom, lat. vestibulum), johon katekumeenit ”karkotettiin” uskovaisten liturgian ajaksi. Odotushuoneen ja palveluksenpitopaikan välissä saattoi olla vain väliseinä, niin että katekumeenit saattoivat kuulla palveluksen, mutta eivät nähneet sitä.
Kasteesta tulikin yksi alkukirkon merkittävimmistä mysteerioista, jossa tultiin Jumalan yhteyteen. Kaste tapahtui aluksi virtaavassa vedessä ja vasta 100-luvun alusta lähtien kasteita toimitettiin myös seisovassa vedessä esimerkiksi lähteessä, kaivossa tai yksityiskylpylässä. Ihmisiä kastettiin erityisesti pääsiäisenä ja teofanian juhlapäivänä. Kastetta edelsi aina kaste- eli katekumeeniopetus. Kastettavat saapuivat kirkkoon kulkueessa, josta vielä nykyäänkin on säilynyt perinne pääsiäisyön ristisaatossa. Kaste otettiin usein vasta kuolinvuoteella tai lähellä kuolemaa, koska kirkon yhteyteen ei päässyt takaisin helpolla tehtyään raskaita syntejä tai kiellettyään uskonsa vainojen takia. Idässä syntyi perinne, jossa synnit annettiin anteeksi synninpäästössä, jota seurasivat katumusharjoitukset. Synninpäästön kautta oli mahdollista päästä takaisin kirkon yhteyteen.
Kristinuskosta tulee hyväksytty uskonto
Kun 250-luvulta lähtien kristinusko hyväksyttiin Roomassa, vaikkei vielä laissa, kristityt saivat toimia vapaammin. Kristittyjen hautausmaat sijaitsivat kaupunkien ulkopuolella, sillä heitä ei voitu haudata yhdessä pakanoiden kanssa. Hautausmaat olivat yleensä niin sanottuja avoimia hautausmaita eli ne sijaitsivat taivasalla. Marttyyrien haudoilla toimitettiin ehtoollinen vuosittain heidän kuolinpäivänään, mistä vähitellen muodostui nykyinen muistelukalenteri. Juhlakalenterin ensimmäisiä juhlia olivat pääsiäinen, jota alettiin viettää juutalaisten Egyptin orjuudesta vapautumisen muiston tilalla, ja teofania. Teofania oli aluksi Kristuksen syntymän ja kasteen juhla, mutta siitä eriytyi myöhemmin Kristuksen syntymän juhla, jota alettiin viettää auringon syntymän juhlapäivänä 25.12. Tämä antoi uuden merkityksen pakanalliselle juhlalle.
Alkukirkon johtaminen
Alkukirkkoa johtivat apostolit, mutta heidän töidensä lisääntyessä tuli tarpeelliseksi nimittää diakoneja hoitamaan seurakuntien taloutta ja köyhiä. Apostolit asettivat diakonit tehtäviinsä käsien pään päälle asettamisen kautta. Tästä muodostui pappeuden sakramentti, jossa Pyhä Henki siirtyi vihittävään. Yhä nykyään piispa vihkii papit ortodoksisessa kirkossa asettamalla kädet tämän pään päälle. Tätä Pyhän Hengen siirtymistä apostoleilta nykypäivän papistolle kutsutaan apostoliseksi suksessioksi eli seurannoksi.
Vähitellen alkuseurakunnan diakoneista muodostui kirkon laajetessa pappeja ja suurimpien seurakuntien papeista metropoliittoja. Kirkon hallinnon rakenteeksi vahvistuivat piispojen johtamat hiippakunnat, jotka taas muodostivat patriarkaatin. Kirkon hierarkkinen järjestelmä, joka oli kehittynyt 250-lukuun mennessä, yhdisti kirkkoa. Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Konstantinopolin patriarkaatin arvovallan vahvistuttua se sai lisänimen ekumeeninen eli koko maan päällinen, koko tunnetun maailman kattava. Ortodoksisessa kirkossa Konstantinopolin patriarkkaa kunnioitetaan patriarkoista ensimmäisenä, mutta jokainen patriarkaatti päättää itse sisäisistä asioistaan.