Ortodoksinen kirkko ja maallistuminen (opetuspuhe)

Kirkollinen yhteisö eli seurakunta on keskeinen taistelukenttä, jolla käydään taistelua ortodoksisuuden ja kasvavan maallistumisen välillä. Seurakunnallisen elämän hengellisyyden kriisi on Suomessakin nähtävissä papiston ja maallikoiden keskinäisen yhteyden ja ymmärtämisen puuttumisena, ja toisaalta ortodoksisen kirkon hengellisen ja liturgisen sisällön heikkenemisenä. Ortodoksinen seurakunnallinen elämä kuvastaa Suomessa yleismaailmallisia virtauksia. Seurakunnallinen elämä suuntautuu taloudellisen vakauden ylläpitämiseen ja ulkoisen turvallisuuden varmistamiseen. Sen sijaan kirkollisen elämän sisäinen kehittäminen herättää seurakunnissa vähän mielenkiintoa. Evankeliumin julistaminen on heikkoa ja ortodoksisen elämän mahdollisuuksien ja päämäärien ymmärtäminen on vajavaista ja yksipuolista.

Maallistuminen Kirkon elämässä

Maallistuminen tarkoittaa Kirkon todellisen elämän katoamista, Kirkon jäsenten erottautumista Kirkon suurenmoisesta hengestä. Maallistuminen on Kirkon eetoksen hylkäämistä eli elämän täyttää maailmallisuuden henki. Jo ensimmäisen helluntain jälkeen oli havaittavissa kristittyjen tapaa ajatella ja elää ihmiskeskeisesti. Gnostilaiset ja eräät muut ryhmät ovat ilmeisiä esimerkkejä tästä. Mutta varsinaisesti maallistuminen alkoi Rooman keisarikunnassa vainojen päätyttyä.

Kristityt elivät vainojen aikana uskossa ja totuudessa. Kun kristillisyydestä tuli valtion uskonto, ihmiset alkoivat vieraantua kristillisestä uskosta ja elämäntavasta. Erakkolaisuus ja myöhemmin luostarilaitos kehittyivät reaktioina maallistumiselle. On tärkeää muistaa, että Kirkko on Kristuksen Ruumis maan päällä. Kirkko ei ole ihmisorganisaatio, vaan Kristuksen, Jumalihmisen Ruumis. Pyhät isät opettavat, että Kirkko on synnin haavoittamia ihmisiä hoitava hengellinen terveyskeskus ja hengellinen sairaala. Kun puhutaan Kirkon olemassaolon menestyksestä, tarkoitetaan sillä hengellistä terapiaa. Jos Kirkko hoitaa ihmistä, tekee oikean diagnoosin hänen sairaudestaan, jos Kirkko tuntee terapian metodin, silloin se ei ole maallistunut Kirkko.

Kirkko muuttuu maalliseksi, kun se alkaa pitää itseään uskonnollisena organisaationa. Kirkon ja uskonnon välillä on suunnaton ero. Uskonto puhuu persoonattomasta Jumalasta, joka asuu taivaassa. Maallistunut kirkko tyydyttää ihmisten ns. uskonnollisia tunteita eikä muuta. Se huomioi kauniit seremoniat, mutta kieltää Kirkon hengellisen valvomisen ja terapeuttisen terveyden. Kirkko maallistuu, kun se pitää itseään ideologisena kenttänä tai järjestelmänä tai rakentaa opetuksensa ihmiskeskeiseen idealismiin. Apostolinen ja katolinen kirkko rakentuu todelliseen elämään eli ihmisen hedelmälliseen suhteeseen Jumalan kanssa. Maallistunut kirkko on täynnä ihmisajatuksia ja käsitteellisiä ideoita. Todellinen Kirkko on kuin parantava lääke. Sitä voi kutsua myös kirurgiaksi.

Kirkko tulee maalliseksi, kun se taantuu sosiaaliseksi organisaatioksi, muiden yhteiskunnan laitosten kaltaiseksi. Kirkosta ei voi koskaan tulla instituutiota. Laitoskirkko sen sijaan keskittyy ulkoiseen toimintaan ja estää Kirkon mielen mukaisen hengellisen elämän terapeuttisuuden. Maallistunut laitoskirkko pyrkii yhä enemmän tyydyttämään modernin yhteiskunnan tarpeita. Tämä suuntaus ilmenee Kirkon sisällä pyrkimyksenä sovittaa saarnat ja opettaminen palvelemaan yhteiskunnan tarpeita.

Nykyajan elämäntapa on lisännyt valinnan vapautta ja luonut uusia elämäntyylejä monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Näissä elämäntyyleissä historian päämääränä ei ole hyvän tekeminen, vaan vapauden toteuttaminen. Yksilönpalvonta nopeuttaa maallistumista. Ihmiset marginalisoivat elämässään Kirkon elämän merkityksen. Kirkon usko ja käytäntö toteutuvat harvoin perheen arkielämässä ja kirkossa käynnit ovat vähentyneet, joten lapsille ei välity kirkollista perinnettä. Ortodoksisessa kirkollisessa arvomaailmassa vapautta ja tasa-arvoa ensisijaisempi on totuus ja hyvyys ja ihmisten välinen veljeys ja huolenpito.

Teologian maallistuminen

Koska teologia on Kirkon usko ja ääni, siitä seuraa, että kaikki, mitä on sanottu Kirkosta, sopii myös teologiaan. Teologia on Jumalan sanaa (theo~logia). Se edellyttää, että hänen, joka puhuu teologiasta, täytyy myös tuntea Jumala. Ortodoksisessa kirkossa Jumalan tunteminen ei ole intellektuaalinen, vaan hengellinen asia eli se on yhteydessä ihmisen Jumala-suhteeseen. Siksi ortodoksinen teologia on identtinen Jumalan näkemisen kanssa ja teologia on identtinen “Jumalan näkijän kanssa”. Ortodoksisesta lähtökohdasta käsin teologi on ihminen, joka todistaa Jumalan kunniasta tai ainakin hyväksyy niiden kokemuksen, jotka ovat saavuttaneet jumaloitumisen.

Lännessä vapaamielinen teologia analysoi ja tulkitsee Pyhää Raamattua inhimillisen ja puhtaan älyn kautta. Tämä koskee myös Bysantin kukistumisen jälkeistä ortodoksista teologiaa. Tyypillinen patristisen tradition ulkopuolella vaikuttanut sekulaariteologia on niin sanottu skolastinen teologia. Se kehittyi lännessä 1000-1400-luvulla. Skolastinen teologia luotti paljon filosofiaan, erityisesti Aristoteleen filosofiaan ja pyrki rationaalisesti selittämään kaiken suhteessa Jumalaan. Skolastinen teologia pyrki rationaalisesti ymmärtämään Jumalan ilmoituksen ja harmonisoimaan teologian ja filosofian. Sille on luonteenomaista Anselm Canterburylaisen (k. 1109) sanonta: “Uskon ymmärtääkseni.”

Skolastiikan metodologia on yhtenäinen. Toisin sanoen myös teologian tutkimuskenttä on yksi osa koko luotua todellisuutta. Tästä seuraa, että myös filosofialla oppiaineena, joka ymmärretään Jumalan lahjaksi, on suora sukulaisuussuhde teologiaan. Skolastinen teologia huipentui Tuomas Akvinolaiseen (k. 1274). Hän väitti, että kristilliset totuudet voidaan jakaa luonnollisiin ja yliluonnollisiin. Luonnolliset totuudet, kuten Jumalan olemassaolo, voidaan todistaa filosofisesti, yliluonnolliset totuudet, kuten esimerkiksi Pyhä Kolminaisuus, Logoksen inkarnaatio tai ruumiiden ylösnousemus, ovat asioita, joita ei voi todistaa filosofisesti, mutta voidaan osoittaa, etteivät ne ole irrationaalisia. Skolastiikka sitoi yhteen teologian ja filosofian ja erityisesti metafysiikan, ja sen seurauksena usko turmeltui. Skolastiikka romahti ja tieteet vapautuivat nopeasti kirkon holhouksesta.

Pyhät isät opettavat, ettei luonnollisen ja metafysiikan välillä ole eroa, ainoastaan luodun ja luomattoman. Pyhät isät eivät koskaan hyväksyneet Aristoteleen metafysiikkaa. Patristinen teologia otti käyttöönsä tieteen ja filosofian kielen ainoastaan selventämään luotuja asioita ja tietenkin myös itse käyttämäänsä kieltä. Teologian kokeminen karismana on toinen asia. Teologinen tiede, joka käsittelee ilmaisuja, käsitteitä ja sanoja, on puhtaasti luotuun todellisuuteen kuuluva asia. Näin ollen sen arvo samoin kuin katafaattisenkin teologian on suhteellinen ja toissijainen.

Skolastikot, jotka käyttivät järkeä teologian keskeisenä argumenttina, pitivät itseään pyhiä isiä suurempina. Heidän mielestään inhimillinen tieto, järjen tuote oli korkeampi kuin ilmoitus tai kokemus. Maallistunut teologia, joka toimii skolastisismin hengessä, julistaa itseään muutamin tavoin. Skolastisen teologian malli perustuu järkeen ja ajatteluun.

Myös ortodoksisen teologian alueella voidaan läntisen esikuvan mukaisesti rationalisoida uskon totuudet, jotka muodostavat yksinkertaisesti pelkästään historian teologian. Ortodoksisesta teologiasta voidaan tehdä estetiikkaa. Esimerkiksi ortodoksista taidetta voidaan tutkia pelkästään esteettisesti. Bysanttilaisen taiteen arvo voidaan toki tunnustaa, mutta samalla ylenkatsoa askeesia, hesykastista metodia, johon ortodoksinen kirkollinen taide perustuu.

Sama koskee ortodoksisen kirkon liturgisen elämän elvyttämistä, jos se erotetaan Kirkon askeettisesta elämästä. Voidaan puhua säännöllisestä mysteeriyhteydestä ilman, että sillä on yhteys hengelliseen täydellistymiseen, puhdistumiseen, kirkastumiseen ja jumaloitumiseen. Silloin, kun ortodoksinen teologia ei liity ns. hesykastiseen elämään eikä askeettisuuteen, se on maallistunutta, se on skolastista teologiaa, vaikka se saattaa näyttää taistelevan läntistä teologiaa vastaan ja taistelevan ortodoksisen teologian puolesta.

Pastoraalisen huolenpidon maallistuminen

Pastoraalinen huolenpito yhdistyy läheisesti Kirkkoon ja teologiaan. Pastoraalinen palvelu on Kirkon työtä, jonka päämääränä on tehdä uskovan yhteisön jäsenistä Kristuksen Ruumiin todellisia jäseniä. Ortodoksinen pastoraaliteologia on Kirkon metodi opastaa ihmisiä jumaloitumiseen. Se ei ole riippumaton teologiasta, sillä ortodoksiset teologit ovat todellisia paimenia ja ne, jotka ovat Kirkon paimenia, toimittavat teologisesti ortodoksista paimenvirkaansa Kirkossa. Sen vuoksi se, mitä on sanottu Kirkosta ja teologiasta, pätee myös pastoraaliseen huolenpitoon.

Kirkon pyhät kanonit esittävät pastoraalisen metodin. Jos kanoneja tarkastellaan laillisina järjestelminä ja rakenteina, silloin kielletään niiden oikea merkitys Kirkon sisällä. Pyhät kanonit ovat ihmisten hengellisiä sairauksia hoitavia lääkkeitä. On vaarallista ylläpitää ihmiskeskeistä kuvitelmaa, että ihmisen hengellinen terveys olisi löydettävissä kuuntelemisen ja puhumisen metodilla. Ihmissielu ei löydä rauhaa moraalisista neuvoista tai ulkoisesta inhimillisestä tuesta. Sielun sairaus on syvällä ihmismielessä.

Maallistuminen muodostaa vaaran Kirkon elämälle. Maallistuminen saastuttaa Kirkon hengen ja ilmapiirin. Maallistumisen läpitunkemat ihmiset kaventavat Kirkon sanoman joko älylliseen tai sosiaalieettiseen näkemykseen. Siksi heidän mielestään ortodoksisuuden tulee löytää sopusointu jumalanpalveluksen ja maallistuneen ajan välille. Maallistuneessa näennäiskirkollisessa elämänkatsomuksessa yksilö tai yhteisö ehdollistaa Kirkon palvelemaan muita kuin Kirkon hengellisiä tavoitteita.

Nykyaikainen ihminen on luopunut paljossa kaikista sitoumuksistaan. Hän ei sitoudu isänmaahan, perheeseen, avioliittoon, isyyteen, äitiyteen, ystävyyteen eikä naapuruuteen. Hänessä ei ole uskoa. Hän on tehnyt epäuskostaan uskon. Hän käyttää kristittyjen “tekopyhyyttä” verukkeena Kirkon jäsenyydestä erottautumiselle. Metropoliitta Hieroteoksen mielestä aikamme ihmisen hengellisen elämän ongelmat ilmenevät erityisesti nautinnon ja tuskan suhteessa. Aistillinen, psykologinen, älyllinen tai kuvitteellinen nautinto lisää ihmisen tuskaa. Esipaimenen mukaan ihminen ei enää kykene kohtamaan taistelevasti ortodoksisen tradition kuvaamaa tuskaa, vaan suuntaa elämänsä uusiin aistillisiin nautintoihin. Tuolloin ihmisen turmeltuneisuus kasvaa ja lisää elämän tuskaa.

Läheisesti ihmisen nautinnon ja tuskan problematiikkaan liittyvät perhe- ja sosiaalikysymykset. Kysymykset ovat yhteydessä ihmispersooniin, joilla on elämässään ratkaisemattomia sisäisiä sielullisia ongelmia. Sairas ihminen levittää sairauttaan kaikkialle. Miten hän voisi elää toisten ihmisten kanssa? Miten hän voisi rakastaa heitä, koska hän haluaa ihmissuhteissaan tyydyttää sisäisen olemuksensa tyhjyyttä. Hän näkee lähimmäisensä uhkana omalle olemassaololleen.

Jokaiselle tunnolliselle papille katumuksen mysteerio on papillisen viranhoidon vaikeimpia ja turhauttavimpia tehtäviä. Siinä pappi kohtaa pastoraalisen työnsä todellisen kohteen eli ihmisen. Hän kohtaa ihmisissä usein näennäiskirkollisuuden, joka on pesiytynyt kirkollisen elämän jokaiseen sopukkaan. Pappi kohtaa valehengellisiä ihmisiä, joille synti, katumus ja uusi elämä Kristuksessa ovat muuttuneet yhdentekeviksi asioiksi.

Ortodoksinen seurakunta on ajallisesti ja paikallisesti Jumalan kansan yhteisö. Ortodoksista seurakuntaelämää ei ole olemassa ellei se laajene työpaikoille, perheeseen ja yhteiskunnan elämään. Jos näin ei käy, seurakunnallinen elämä taantuu uskonnollisen järjestön tai klubin toiminnaksi. Seurakuntaa ei ole tarkoitettu museoksi, vaan olemukseltaan eläväksi katoliseksi kirkoksi. Jumala kutsuu seurakuntayhteisöä vahvistamaan langenneessa maailmassa ihmisten keskinäistä uskon ja käytännön ykseyttä. Ortodoksisen uskon ja käytännön ykseys edellyttää ihmisiltä Kirkon uskon julistamista (kreikaksi: martyria) ja sen todistamista (kreikaksi: martyrion).

Papin tulee pastoraalisessa työssään käyttää Kristuksen määräämiä parannuskeinoja:

• valtaa antaa anteeksi syntejä,
• epitimioita,
• eksorkismeja,
• paastoa,
• rukousta ja
• hengellistä opetusta.

Basileios Suuri ja Johannes Krysostomos korostavat, että ihmisen parantumisvaiheen täytyy olla katuvan elämäntilanteiden ja sairauden mukainen, jotta Kirkon hengellinen terapia parantaisi parhaalla mahdollisella tavalla Kirkon katuvan jäsenen sielun sairauden.

Autenttinen ortodoksinen teologia on voimallista, luovaa ja pastoraalista. Kirkon tradition tavoin ortodoksinen teologia ei ole pelkästään säilyttävää ja ylläpitävää, vaan myös uudistavaa, kasvattavaa ja kehittävää. Kirkollista elämää ei saa vangita ulkoisiin sääntöihin. Kirkon elämässä on alati vaarana, että hengellisen parantumisen sijaan Kirkko aletaan nähdä oikeusistuimena tai maallisena organisaationa. Kirkosta tulee tuolloin kasvoton organisaatio.

Ortodoksisen kirkon jäsenten elämää uhkaa myös synkretismi. Kirkon jäseniltä puuttuu ortodoksinen tietoisuus. Kirkon jäsenet alkavat uskotella, että kaikkien uskontojen edustajat ja heidän oppinsa julistavat “samaa Jumalaa”. Professori Georgios Mantzarides kirjoittaa:

“Ortodoksinen kirkko ei ole yksi monien kirkkojen joukossa. Ortodoksia ei ole jokin ideologia. Se ei ole kansallinen ideologia. Joidenkin on helppo hieroa kauppaa ortodoksialla, mutta vaikea elää ortodoksian mukaisesti.”

On helppo ylpeillä ulkoisesti ortodoksisuudella, varsinkin kun ortodoksisuus näyttää olevan “muodissa”. On vaivatonta tuomita toisia fundamentalisteiksi, uskon luopioiksi ja harhaoppisiksi, mutta vaikea elää ortodoksisesti. Kirkon jäsenet unohtavat usein tämän totuuden ja heijastavat ortodoksiaan yksilöllisiä tai yhteisöllisiä mielihalujaan.

Kirkko ja materialismin haasteet

Kristillisyyden ja pyhyyden vastainen yhteiskunta on luonut oman “papistonsa”. Saatanan toiminnan tuhoisat seuraukset näkyvät yhteiskunnassa raskaina veroina, virkavaltaisuutena, suosikkijärjestelmänä, lahjontana, kaikenlaisena rappiona ja kiihotuksena. Yhteiskunnallinen mielivaltaisuus kohdistuu usein erityisen raskaana vähäosaisiin ihmisiin. Yhteiskunta rohkaisee ihmisiä kuluttamaan. Sellainen ihmiselämän lähestymistapa hylkää ihmisen hengellisen luonteen ja johtaa ihmisiä tuhoon. Ulkoiset asiat peittävät ihmiselämän sisäisen tyhjyyden.

Aikamme uskonto on materialismi. Monet etsivät siitä kuumeisesti elämän sisältöä ja merkitystä. Maailmallisesti ajattelevalle ihmiselle ortodoksisen kirkon elämä vaikuttaa järjettömältä. Mutta aina löytyy niitä, jotka haluavat vapautua materialismin harhasta. Nämä ihmiset haastavat Kirkon pastoraalisen työn tekijät. Pyhittäjä Simeon Uusteologi (k. 1022) opettaa:

“Hylätkäämme kaikki maallinen. Se merkitsee, että emme ainoastaan hylkää rikkauksia, kultaa ja muuta aineellista vaan karkotamme sielustamme täysin kaiken halunkin niitä kohtaan.”

Materialismin esiin nostamia himoja ovat myös kristittyjen keskuudessa

• ahneus,
• rikkauden ja kunnian rakastaminen,
• tavaroiden kokoaminen,
• itserakkaus,
• herruuden harjoittaminen,
• ylpeys ja vallasta humaltuminen,
• hienostelu ja ihmissuosio.

Kirkon pyhät isät ja kilvoittelijat osoittavat, ettei rahanhimoa voi puolustella sillä, että se muka kuuluu ihmisluontoomme.

Pyhän Cassianus Roomalaisen (k. 435) mukaan ihmisen rahanhimo johtuu pelkästään ihmisen pahasta ja turmeltuneesta sieluntilasta. Pyhä Cassianus opettaa:

“Rahanhimoa poteva irrottaa mielensä Jumalan rakkaudesta ja kiintyy kultaan kaiverrettuihin ihmisten kuviin.”

Gallian luostarilaitoksen perustaja kehottaa kristittyjä kitkemään kaikella innolla sielustaan rahanhimon eli kaiken pahan juuren. Köyhyyden hyve on kuitenkin hänen mielestään vaikeasti toteutettavissa muuten kuin luostarissa.

Pyhä Gregorios Palamas (k. 1359) kirjoittaa:

“Kun tutkitaan asian ydintä, havaitaan, että ensimmäinen pahan haluavan voiman jälkeläinen on omistushalu. Itsesäilytysvaisto ei ole ihmisissä tuomittavaa, koska se kehittyy meissä nuoruudesta lähtien. Kuitenkin rahan rakastaminen ilmaantuu hieman myöhemmin, vaikkakin se alkaa kasvaa jo lapsuudessa. Siten se ei näytä olevan osa ihmisluontoa, vaan sen alkuperä on vapaassa tahdossa. Jumalallinen Paavali nimittääkin rahan rakastamista kaiken pahan alkujuureksi (1. Tim. 6:10).”

Palamas korostaa, että rahan himoitseminen synnyttää kaikenlaista pahaa: saituutta, kiristämistä, ryöstämistä, varastamista, yksinkertaisesti kaikkinaista ahneutta, jota apostoli Paavali kutsuu “epäjumalanpalvelukseksi” (Kol.3:5). Rahanhimo ruokkii muita paheita, vaikkeivät ne suoranaisesti siitä kasvaisikaan. Ihminen, joka ei usko Jumalaan, luottaa rahaan. Hän ei välitä yhtään taivaallisesta ja iankaikkisesta Jumalan valtakunnasta, vaan ikävöi maallista ja katoavaa rikkautta. Materialismin täyttämien ihmisten keskuudessa kaikkein halveksituinta on köyhyys, mutta Jumalan edessä sydämen ylpeys ja ylimielisyys on paljon halveksitumpaa. Ihmisten keskuudessa kunnioitetaan rikkautta, mutta Jumalan edessä nöyrää sielua.

Kirkon pyhät isät todistavat historiassa Jumalan elävästä totuudesta. Kun me viittaamme pyhiin isiin, emme viittaa abstraktiin traditioon tai pelkkiin opinkappaleisiin. Me viittaamme pyhiin isiin ihmispersoonina, jotka kantoivat huolta ja pitivät yllä Pyhän Hengen jatkuvaa läsnäoloa Kirkossa. Pyhät isät kuuluvat ortodoksisen uskon ja elämän ytimeen. Heidän teologiansa todistaa kaikkina aikoina elävän Jumalan salaisuudesta sanassa, ajattelussa ja teoissa. Pyhien isien teologinen sana oli seurausta heidän kirkollisesta kokemuksestaan. Sillä se vaikutti ratkaisevasti Kirkon elämän muotoutumiseen ja kehittymiseen.

Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) on hyvänä esimerkkinä Kirkon pyhistä. Hänen opetuksensa kasvoi käytännön kirkollisesta elämästä. Kirkollinen sana tuli tulisieluisen Konstantinopolin esipaimenen opetuksessa lihaksi. Hän muun muassa perusti Konstantinopoliin ensimmäisen Kirkon ylläpitämän sairaalan. Ortodoksinen teologinen tieto tarkoittaa kokemuksellista osallistumista, ykseyttä ja Jumalan näkemistä. Ortodoksinen teologia on Kirkon terapeuttista elämää. Pyhien isien perinteessä teologeja kutsutaan “Jumalan näkijöiksi”. He seuraavat pyhän Gregorios Palamaksen (k. 1359) mukaan Kirkon “metodia” eli ovat ottaneet vastaan täydellisen uskon, mielen valistumisen ja jumaloitumisen. Ortodoksista teologiaa voidaan syystä kutsua “ihmisen hengellisen parantumisen tieksi”. Ortodoksinen teologia edellyttää ihmiseltä osallistumista uskon salaisuudesta. Kirkon jäsenen elämä on kasteesta lähtien jatkuvaa askeettista sotaa saatanaa ja hänen joukkojaan vastaan.

Kirkon patristinen traditio ei ole sosiaalifilosofiaa, ei eettinen järjestelmä eikä uskonnollista dogmatismia. Patristinen perinne merkitsee Kirkon psykoterapiaa. Tässä suhteessa sillä on läheinen yhteys lääketieteeseen, erityisesti psykiatriaan. Kuitenkaan maalliset tieteet eivät saa ihmisessä aikaan sielun parantumista. Kirkon hengen mukainen parantuminen synnin vaikutuksista on mahdollinen ainoastaan pyhien isien askeettisen ja terapeuttisen opetuksen kautta. Ihmisen puhdistuminen himoista ei voi tapahtua sielun neutraalissa tilassa, vaan ihmisen tulee korvata himot hyveillä. Oikea usko on hengellisen elämän ensimmäinen askel. Ortodoksinen usko keskittyy hyvään, ja hyvä on toteutunutta uskoa.

Jumala asettaa ihmiseen hyvyyden pyhässä kasteessa. Ihmisen hyveellinen elämä rakentuu pyhässä kasteessa saatuun Jumalan hyvyyteen. Jumalan hyvyyden toteutuminen riippuu ihmisen yhteistyöstä Luojansa kanssa. Pyhä Fotiken piispa Diadokos (400-luvulla) opettaa:

“Jumalallinen armo suo kasteen uudestisyntymisen kautta meille kaksi lahjaa, joista toinen on äärettömästi suurempi kuin toinen. Ensimmäinen annetaan meille heti, kun armo uudistaa meidät kastevedessä ja pesee puhtaaksi sielumme kaikki piirteet, se on Jumalan kuvan meissä, pesten pois synnin jokaisen tahran. Toinen lahja, Jumalan kaltaisuutemme edellyttää yhteistyötä (Jumalan kanssa).”

Pyhän Gregorios Palamaksen mukaan sielussa toimiva jumalallinen valkeus merkitsee todellista elämää, joka syntyy ihmisessä jumalallisesta murheesta. Sielun kuolema tarkoittaa puolestaan saatanan pimeyttä, joka täyttyy sielun maailmallisen murheen kautta. Tessalonikin esipaimen opettaa, että hengellisen murheen alkua voidaan verrata tuhlaajapojan kääntymiseen. Syntejään murehtiva ihminen on lankeemuksestaan häpeissään. Hän lausuu tuhlaajapojan sanoin:

“Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi (Luuk.15:21).”

Jumalallisen murheen täyteyden hedelmät ihmisessä tulevat ilmi siinä, kuinka taivaallinen isä ottaa syleillen tuhlaajapojan vastaan. Pyhä Gregorios Palamas kehottaa meitä kaikkia kumartumaan ja lankeamaan “siunatussa köyhyydessä” Herran meidän Jumalamme eteen, että voisimme Hänessä olla järkkymättömiä saatanaa kohtaan.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Chryssavgis, John
  • 1998, The Way of the Fathers. Exploring the Patristic Mind. Tessaloniki
• Faros, Philotheos
  • 1998, Functional and Dysfunctional Christianity. Brookline
• Gregorios Palamas, pyhä
  • 1995, The Passion of the Love of Money. - Saint Gregory Palamas. Treatise on the Spiritual Life. Translated, Introduction and Notes by Daniel M. Rogich. Minneapolis
• Hakkarainen, Jarmo
  • 2006, Kirkon parantava lääke. - Kirkon parantava lääke. Kirjoituksia ortodoksisen kirkon terapeuttisesta opetuksesta ja käytännöstä. Joensuu
  • 2008 Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu
• Hierotheos, metropolitan
  • Secularism in Church, Theology and Pastoral Care.
• Mantzarides, Giorgios
  • 1994, Orthodox Spiritual Life. Bookline
• Matsukas, Nikos A.
  • 2005, Ortodoksisen kirkon dogmaattinen teologia I. Johdatus teologiseen tietoteoriaan. Jyväskylä
• Simeon Uusteologi, pyhittäjä
  • 1991, Käytännön kilvoittelusta ja Jumalan tuntemisesta. - Filokalia. III osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki

Katso myös

• Maallistuminen (opetuspuhe)