Himojen parantaminen vaatii koko elämän kestävän kilvoittelun (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Ortodoksisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen ei ole paikalleen pysähtynyt asiaintila. Apostoli Jaakob ilmaisee ortodoksisen kirkon dynaamisen ihmiskuvan toteamalla:
- ”Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa, mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin pelasta häntä?” (Jaak. 2:14).
Ortodoksisen kirkon elämä merkitsee vastuun kantamista lähimmäisestä
Kirkon hengelliset isät ja opettajat painottavat ihmisen olemuksellista kasvamista hyvissä teoissa eli Jumalan hyveissä ja Kristuksen ihmisyydessä. Ihminen on todellisesti ihminen ainoastaan eläessään askeesissa Jumalan kuvana. Hänen hengellinen elämänsä kulminoituu sielun yhdistyessä empiirisesti Jumalan kanssa. Ihmisen mieli kulkee itsensä ulkopuolelle, yhdistyy Jumalan kanssa ja tulee enemmäksi kuin mieli. Hänen sielunsa ainoana kohteena on silloin Jumala.
Ortodoksisen kirkollisen elämän keskeinen opetus liittyy Kirkon jäsenen jatkuvaan katumukseen, joka tekee mahdolliseksi ihmisen hengellisen elämän kasvun kirkkoyhteisössä. Kasvaminen Jumalan kaltaisuudessa kertoo sellaisesta elämänasenteesta, jossa tapahtuu kirkastumista, eettistä ratkaisun tekemistä ja pahan vastustamista askeesissa. Hengellinen kasvaminen edellyttää ihmisessä hyvän tekemistä. Näin ortodoksisen kirkon elämä on yhteisöllistä, lähimmäisestä vastuuta kantavaa elämää.
Kirkon uskon totuudet eletään todeksi Jumalan ja ihmisten välisessä rakkaudessa
Ortodoksisen jumalanpalveluksen terapeuttinen tarkoitus on muodostaa Kirkko eli herättää yksityinen uuteen elämään, muuttaa yksityinen Kirkon omaksi ja Kristuksessa kaikille yhteiseksi. Ortodoksinen liturginen elämä on tarkoitettu uskovien uskonkokemuksen synteesiksi. Kirkon elämän aitoutta mitataan rakkaudella. Kirkon uskon totuudet eletään todeksi Jumalan ja ihmisten välisessä rakkaudessa.
Ihmisen parantuminen Kristuksessa edellyttää ihmiseltä langenneen tahdon kieltämistä, himoista luopumista, hengellistä murhetta ja hyveiden vastaanottamista. Jotta tämä kaikki toteutuisi, maanpäällinen elämä on annettu ortodoksikristitylle askeesia, rukousta ja palvelemista varten.
Pyhä Kolminaisuus on valkeuden ja voiman lähde, joka johdattaa kilvoittelevan ihmisen todelliseen tietoon ja elämän täyteyteen. Hyveet ja hengellinen kasvaminen edellyttävät toinen toisiaan. Kaikessa on olennaista ja välttämätöntä ihmisen puhdistuminen himojen maailmasta.
Jumalan armo ei vaikuta harhaoppisissa
Ortodoksisen elämän kokonaisuus kasvaa tuhlaajapoikaa käsittelevän vertauksen opetuksesta. Jumala esitetään vertauksessa isänä. Hän on vertauksen keskushahmo. Vertausta voitaisiin perustellusti kutsua myös vertaukseksi armollisesta isästä. Vertauksen isä kohtaa nuoremman pojan rakkaudella ja armahtamisella (Luuk. 15:21), mutta hän osoittaa rakkautta myös vanhemmalle pojalle huolimatta tämän rakkaudettomuudesta (Luuk. 15:31).
Läpi Kirkon historian lukuisat harhaopettajat ovat julistaneet valhettaan nykyajan uskonnollisten markkinamiesten tapaan. He tarjoavat ihmisille jonkinlaista kuoleman jälkeistä elämää, mutta maanpäällisessä elämässä he eivät kykene parantamaan ihmisiä eivätkä tarjoamaan heille muuta kuin taikauskoaan.
Jumalan Armo ei vaikuta harhaoppisissa, koska heissä ei ole Kirkon autenttista uskoa ja elämää. Ortodoksisuus tarjoaa askeettisille ihmisille hengellisen parantumisen lahjan, joka voi johtaa heidät puhdistumiseen ja valistumiseen. Ortodoksinen teologia on kiinnostunut ihmisen sydämen puhdistamisesta himoista, jotta sielu voitaisiin tervehdyttää.
Pyhä arkkimandriitta Justin Popovitš (k. 1979) opettaa, että harhaoppi vääristää Kirkon jäsenten tiedon ja elämän. Ihmiset vääristävät elämänsä ilman Kristusta ja ilman elämää Hänessä. Ilman Kristusta ja Hänestä erossa ihminen saattaa itsensä saatanan kaltaiseen tilaan. Serbialaisen ohjaajavanhuksen mukaan ekumenismi on yleisnimike Länsi-Euroopan pseudokristillisyydelle.
Ekumenismi edustaa lukuisten uskonnollisten suuntausten ja harhaoppien valhevehnää. Se ei edusta kristillisen rakkauden tekoja, vaan maailmallista ajattelua. Sen kannattajat julistavat omahyväistä piittaamattomuutta ja välinpitämättömyyttä Kirkon apostolisen ja katolisen totuutta kohtaan.
Ekumenistit kieltävät käytännössä, että ortodoksinen kirkkonäkemys perustuu uskon, tiedon ja askeettisen elämän ykseyteen. Harhaopit eivät ole Kirkko, eivätkä ne koskaan voi tulla Kirkoksi. Sen vuoksi harhaoppisilla ei ole Kirkon autenttisia pyhiä mysteerioita, erityisesti Pyhää Kastetta, Eukaristiaa ja Pappeutta.
Ekumeeniset kirkolliskokoukset tuomitsivat aikansa harhaoppiset siksi, että he olivat hairahtuneet pois Kirkon parantumisen tieltä ja olivat muuttaneet parantumiseen liittyvät askeettiset käytännöt filosofisiksi järjestelmiksi, arveluiksi ja käytännöiksi. Heidän uskonsa ei perustunut Kirkon opetukseen, vaan omiin harhaisiin kuvitelmiin.
On hyvä muistaa, että ekumeenisten kirkolliskokousten hyväksymät pyhät kanonit eivät ole vain eettisten sääntöjen tai moraalisten velvoitteiden kokoelmia, vaan ennen kaikkea uskovien pelastuksen lääkkeitä. Kukin ekumeeninen kirkolliskokous vahvisti profeetallisesti Kirkon yhteisen äänen yksilön harhauttavia mielipiteitä ja erehdyksiä vastaan.
Harhaopit puolestaan merkitsivät Kirkon elämän ja askeettisen kokemuksen vastustamista ja mitätöimistä. Nämä Raamattua ja Kirkon Isien pyhiä opetuksia vääristävät harhaopit edustivat kristinuskon pakanallisia muotoja, sillä ne perustuivat Kirkon terapeuttisen elämän sijaan uskonnon sairauteen. Näiden harhaoppien edustajat torjuivat Kirkon empiirisen kirkastumisen teologian. He pyrkivät kommunikoimaan Jumalan kanssa spekulatiivisen teologian eli meditaation ja kontemplaation välityksellä.
Ortodoksinen psykoterapia tarkoittaa hengellistä itsetuntemusta
Kirkko säilyy Kristuksen Ruumiina jakaantumattomana, koska Kristuksen toiminta vaikuttaa siihen. Kristus on Kirkon ykseyden keskus ja voimaa antava lähde. Kirkko on Kristuksen Ruumiina yksi, koska se osallistuu Pyhässä Hengessä yhdestä uskosta ja Eukaristiasta.
Ortodoksisella kirkolla on eettinen opetus ja luonne. Kirkko lähestyy etiikkaa uskovan ihmisen eettisenä kurinalaisuutena ja elämän asenteena. Kirkko painottaa eettisessä elämässä koko ihmisenä olemisen huomioon ottamista. Pelastuminen merkitsee ihmisen askeettista paluuta synnin rikkoutuneisuudesta elämän eheytymiseen. Hengellisessä terapiassa on olennaista hengellinen kasvaminen. Ortodoksinen psykoterapia tarkoittaa ennen kaikkea hengellistä itsetuntemusta.
Ortodoksinen ihmiskäsitys korostaa, että ihmisessä on synnynnäisiä taipumuksia hyvään. Kirkko on elävän etiikan yhteisö, jonka hyveet kasvavat Kolmiyhteisen Jumalan Hyvyydestä.
Ortodoksisen kirkon autenttinen teologia on aina kirkollista. Sitä harjoitetaan Kirkossa ja Kirkon hengellisen elämän parhaaksi. Ortodoksisuutta on syytä lähestyä sekä oppina että kristillisenä elämänä kirkollisesti ja liturgisesti. Teologia tulee todeksi jatkuvana Helluntaina Kirkossa, jossa se kirkastuu ja muuttuu uskovissa teologiseksi mieleksi.
Ortodoksisen teologian elinvoimaisena lähetystehtävänä on yhdistää Kirkon empiirinen elämä uskon ja elämän lähteisiin. Sen tehtävänä on arvioida Kirkon totuudessa uskovien kokemuksellista elämää. Kirkko tarvitsee Teologiaa. Teologia on Kirkon omatunto.
Ortodoksisen Tradition käyttämien Teologian käsitteiden ja sanojen tarkoituksena ei ole koskaan Kirkon uskonoppien rationaalinen ymmärtäminen. Kirkon Dogmaa ei ole tarkoitettu uskomista, vaan yhteisön kokemista varten.
Pyhät kanonit ovat Kirkon hengellisen elämän lääkkeitä
Pahin harhaoppi kätkeytyy siihen, että ihmiset istuvat pöydän ääreen ja kuvittelevat, että he voivat puheissaan heijastaa Kirkon suuria dogmaattisia ajatuksia. Ortodoksisten Isien mukaan sellainen on suurta hulluutta.
Ortodoksisen kirkon dogmaattinen opetus yhdistyy pyhiin kanoneihin. Dogmeja kutsutaan myös opin määritelmiksi, koska ne määrittävät rajat totuuden ja valheen, parantumisen ja sairauden välille.
Ortodoksisen kirkon pyhät kanonit ovat puolestaan Kirkon hengellisen elämän lääkkeitä, jotka auttavat synnin ja himojen sairastuttamia ihmisiä askeesissa Jumalan ilmoittaman totuuden kokemiseen.
Pyhät kanonit eivät ole pelkästään kokoelma eettisiä sääntöjä ja moraalisia velvoitteita, vaan myös pelastukseen johtavia lääkkeitä. Ihmisessä vaikuttaa uskon dogma eli Jumalan Sanan lihaksitulemiseen ja Kirkkoon liittyvät dogmat tulevat ihmisen hengelliseksi ravinnoksi. Ihminen ottaa vastaan tämän kaiken elämällä Kirkon askeesissa todeksi pyhät kanonit.
Evankeliumin henki on uskon palava pensas
Kristuksen evankeliumin Jumalan valtakunnan sanoman tulee näkyä ortodoksikristityn sanoissa ja teoissa. Kirkon tulee kasvattaa kaikkia jäseniään. Ihmisten tie kulkee Jumalan yhteyteen lähimmäisten kautta. Ortodoksia eli Jumalan oikea ylistäminen saa uskovien elämässä aikaan ortopraksian, rukouksen ja diakonian synteesin jokapäiväisessä elämässä.
Evankeliumin saarnaaminen ja opettaminen on Kirkon terapeuttinen tapahtuma. Piispan ja papin on oltava uskollinen Jumalan Rakkauden sanoman vastaan ottamiselle. Heidän tulee rakastaa Kristusta, Pyhiä Kirjoituksia, Pyhien Isien opetuksia, seurakuntalaisia ja evankeliumin julistamista.
Evankeliumin julistaminen edellyttää kuulijoiden myönteistä vastausta siihen. Myönteinen vastaus Kristuksen kutsuun muodostaa ortodoksisen uskon askeesin persoonallisen teon, joka perustuu ihmisen vapaaseen tahtoon.
Kristuksen Evankeliumin saarnaaminen ei ole Kirkon ainoa tehtävä. Sitä on myös ortodoksinen jumalanpalvelus, kirkollinen kasvatustyö, pastoraalinen ohjaaminen, ihmisrakkaus ja lähetystyö.
Kuva © Pyykkönen
Ortodoksinen diakonia saa ravintonsa evankeliumin hengestä eli Kristuksen rakkaudesta ihmisiä kohtaan. Ortodoksisen kirkon evankeliumin henki on uskon palava pensas. Siinä kuoleman voittanut ja ylösnoussut Kristus osoittaa suuren rakkautensa ja armonsa ihmissieluja kohtaan.
Aikamme elämäntyylien moniarvoisuus haastaa Kirkon eettisen elämän
Euroopassa maallistuminen ja Kirkon elämästä vieraantuminen uhkaavat monin tavoin ortodoksisen kirkon eettistä opetusta ja uskovien elämää. Monet yhteiskunnalliset voimat pyrkivät heikentämään ortodoksisen etiikan vaikutusta.
Nykyajan teknologinen, sosiaalinen ja poliittinen kehitys luovat eettisiä ongelmia, joita ei aikaisemmin tunnettu. Rationaalinen, tieteellinen ja talouteen rakentuva maailmankuva yksinkertaistaa ihmiskunnan ongelmien ratkaisumallit. Moderni maailma uskottelee, että pitkälle kehittynyt tiede ja teknologia ratkaisevat ihmisten moninaiset ongelmat. Mutta tiede ja teknologia eivät tarjoa ihmisille hengellistä ja eettistä kasvuympäristöä.
Maallistuneessa elämänkatsomuksessa yksilö tai yhteisö ehdollistaa paikalliskirkon palvelemaan aivan muita kuin Kirkon hengellisiä päämääriä. Kulttuurin, uskonnon ja elämäntyylien moniarvoisuus haastaa Kirkon eettisen opetuksen ja elämän. Me elämme pahoin ryvettyneessä yhteiskunnassa, jossa ihmisen olemassaolon tukipylväitä ovat yksityisomaisuus, voitontavoittelu ja valta. Materialistinen ihmiskäsitys on muovannut ihmisestä epäjumalan, palvonnan ja kultin kohteen.
Aikamme ortodoksikristittyjen kipein moraalinen ja hengellinen haaste kasvaa kiusauksesta luopua Kirkon uskosta ja elämästä. Ortodoksikristityt kysyvät maailmallisuuden hengessä, tarvitaanko Kirkon Traditiota, liturgiaa tai Raamattua tai Pyhien Isien opetusta? Ortodoksinen kristillisyys eroaa muista kristillisen uskonnollisuuden ilmauksista siinä, että siinä korostetaan ihmisen kutsumusta kasvaa ja muuttua Pyhässä Hengessä hengellisestä lapseudesta hengelliseen aikuisuuteen. Tämä kasvaminen sisältää Pyhien Isien opetuksen mukaisesti taistelun himoja vastaan.
Himo muuttaa oikeutetun suuttumuksen vihaksi ja tuomitsemiseksi. Himo muuttaa luonnollisen syömisen ahmimiseksi. Sitä edustivat ensimmäiset ihmiset Aadam ja Eeva syödessään kielletyn hedelmän. Himo muuttaa seksuaalisuuden seksiksi, jossa ihminen toteuttaa itsekkäästi haluaan.
Kirkon totuuden vakavasti ottavat ortodoksikristityt ovat ainoita kristittyjä, jotka ottavat vakavasti syntiinlankeemuksen seuraukset. Heidän päämääränään on sielun sisäinen liike, jota kutsutaan pyhyydeksi. Ensimmäinen pyhyyden tien askel merkitsee, että ihminen kaipaa Jumalan rakastavaa anteeksiantamusta. Ainoastaan Jumala voi pelastaa ihmisen. Mutta pelastuminen tarkoittaa olennaisesti Jumalan ja ihmisen yhteistoimintaa.
Bysantin kirkon yhteiskunnallinen ja liturginen eetos vaikuttaa nykyajassa nostalgiselta muistolta. Modernit ortodoksit eivät kokoonnu kirkkoihin elääkseen Kristuksen ruumiina. He elävät yksilöinä, jotka seuraavat elämässään langenneen ihmisen horisonttia. He menevät jumalanpalveluksiin tyydyttämään uskonnollisia tarpeitaan eli rukoilemaan yksinään.
Kirkko maallistuu, kun se alkaa pitää itseään uskonnollisena organisaationa. Kirkon ja uskonnon välillä on sovittamaton ero. Uskonto puhuu persoonattomasta Jumalasta, joka asuu taivaassa ja sieltä ohjaa maailmaa. Kirkko maallistuu, kun se pitää itseään paikkana ja ideologisena järjestelmänä, jolla ei ole yhteyttä elämään. Maallistuneen kirkon valtaavat inhimilliset suhdanteet ja ajatukset. Apostolinen ja katolinen kirkko merkitsee sen sijaan todellista lääkettä ja kirurgiaa.
Teologisesti on kestämätöntä verrata ortodoksista kirkkoa muinaisiin tai nykyisiin ideologioihin tai aikamme poliittisiin ja taloudellisiin järjestelmiin. Kirkon elämä ei perustu sosiaalisiin ja filosofisiin järjestelmiin, vaan Pyhien Isien ja Opettajien viitoittamaan askeesiin. Ortodoksinen teologia merkitsee askeettista opetusta ja ihmisen terapeuttista hoitamista. Se on ihmisen hengellisen parantumisen tiedettä.
Kirkosta tulee maallistunut, kun se latistuu muiden yhteiskunnallisten organisaatioiden kaltaiseksi järjestöksi. Apostolinen ja katolinen kirkko ei voi koskaan muuttua laitokseksi. Valitettavasti jotkut ihmiset pitivät Kirkkoa yhteiskunnallisena laitoksena, jonka tehtävänä on hyödyttää yhteiskuntaa.
Ortodoksisesta kirkosta ei löydy eettisiä järjestelmiä, vaan terapeuttinen metodi, joka ohjaa ihmisiä parantumiseen. Ihmisen parantaminen Kristuksessa tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Himojen parantaminen vaatii koko ihmiselämän kestävän askeesin. Aikamme ihminen kuvittelee sitoutuvansa globalisaatioon, monikulttuurisuuteen ja moniarvoisuuteen, jotka heikentävät osaltaan ortodoksista uskoa ja ihmisten sitoutumista Kirkon elämään. Individualismi ja itsekeskeisyys ilmaisevat äänekkäästi ihmiselämässä 2010-luvun turmiollista epäjumalanpalvelusta. Ihmiset hylkäävät kirkkoyhteisön rajat, identiteetin, tarkoituksen ja suunnan. Heille kirkossa on tärkeintä muoto ja kuolleet rituaalit.
Ortodoksisuuden kokema askeettisen elämän haaksirikko kätkeytyy nykypäivänä sielun ja ruumiin sairauteen, joka koskee niin piispoja, pappeja kuin maallikoitakin. Hengellisen elämän sairaus ilmenee itsekkyytenä, lähimmäisen sivuuttamisena ja tuomitsemisena, kovuutena, julmuutena ja väkivaltana.
Pyhä Eukaristia on Jumalan Valtakunnan Mysteerio
Ortodoksisen perinteen mukaan elämän laatu merkitsee ihmismielen askeettista harjoittamista eikä ajallisen tiedon kokoamista. Se ei tarkoita informaatiota, vaan kommunikaatiota, merkityksellistä terapeuttista kohtaamista. Se tarkoittaa askeettista taistelua rajoittamatonta ja kaikkialle vyöryvää teknologiaa vastaan.
Ortodoksisen kirkon sanoma pysyy muuttumattomana, mutta maailman, jossa Kirkko on ”tullut lihaksi”, elää alituisten muutosten kourissa. Ortodoksinen kirkko tulee lihaksi ihmisissä, ei ideoissa tai uskomuksissa. Kirkon täytyy pyhittää ja kirkastaa maailma, jotta se voisi täyttää päämääränsä Jumalan valtakunnan yhteisönä.
Me elämme pirstoutunutta aikaa. Ihmiset eroavat toisistaan syntyperältään, yhteiskuntaluokaltaan, kansallisuudeltaan, rodultaan ja kulttuuriltaan. Niin sanotussa moniarvoisessa länsimaisessa yhteiskunnassa ortodoksisen kirkon ajaton eettinen opetus hukkuu ulkoisten asioiden pinnalliseen mieltämiseen.
Ortodoksista kirkkoa ei ole tarkoitettu byrokraattisesti johdetuksi laitokseksi virastoineen, rakennuksineen tai organisaatioineen. Ortodoksinen kirkko on ateria. Kirkko ei tarkoita uskonnollista instituutiota, maailmallisen vallankäytön läpitunkemaa hallintoa, rakennuksia tai virastoja. Kirkko tarkoittaa selkeästi eukaristiassa yhteen kokoontunutta Jumalan kansaa.
Eukaristinen syöminen ja juominen ovat edellytyksiä ortodoksisen kristityn kirkolliselle elämälle, hänen tavalleen jakaa elämä Jumalan kanssa. Eukaristinen ateria merkitsee yhteyden jakamista Jumalan ja lähimmäisten kanssa. Se ilmaisee Kirkon jäsenille Jumalan armon lahjan mukaisen mahdollisuuden uuteen elämään.
Eukaristia antaa uskoville mahdollisuuden yhteisölliseen katumukseen ja muutokseen. Se tarkoittaa yksilön ja yhteisön kapinallisen ja itseriittoisen elämän hylkäämistä Kirkon hengen mukaisessa askeesissa. Kirkon eukaristinen liturgia on parhaiten ymmärrettävissä askeettisena matkana tai tapahtumasarjana. Se merkitsee Kirkon uskollisten jäsenten matkaa Jumalan Valtakuntaan. Kirkko näkee uskovien eukaristisen osallistumisen Jumalan Valtakunnan esimakuna. Pyhä Eukaristia on eskatologinen tapahtuma, pelastuksen ja Jumalan Valtakunnan Mysteerio.
Kirkon uskovan ihmisen persoonallinen askeettinen elämä tarkoittaa osallistumista Kristuksen eukaristisesta rakkaudesta. Kirkko on jumalallista terapiaa sairaan maailman parantamiseksi. Tämä terapia tarkoittaa yksityisten ihmisten auttamista, mutta myös selkeää yhteisöllistä puuttumista yhteiskunnan ja kirkon eettisiin ja moraalisiin ongelmiin.
Ortodoksinen kirkko asettuu uskon ja elämän totuudessaan palvelevan ihmisyyden puolelle ja kasvattaa ihmisiä hengelliseen terveyteen. Bysanttilainen liturgia on ortodoksiuskoville ikkuna Pyhän Hengen askeettiseen maailmaan, osallistumista Kristuksen ihmisille tarjoamaan elämään Jumalan Valtakunnan esimakuna. Se on liikettä kuolemasta elämään, epäoikeudenmukaisuudesta oikeudenmukaisuuteen ja itsekkyydestä jakamiseen.
Kirjallisuutta
- Breck, John, 2004, Bioethical Challenges in the New Millenium: An Orthodox Response. – St. Vladimir’s Theological Quarterly. Vol. 48. Number 4. Crestwood.
- Hakkarainen, Jarmo
- 1985, Jumalan kuvan vahvistaminen meissä eli luonteenpiirteitä koskeva eettinen opetus. – Jarmo ja Pentti Hakkarainen. Ortodoksisen kirkon usko, alttari ja palvelu. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. Pieksämäki.
- 1993, Ortodoksinen sosiaalietiikka on hengellisen kasvamisen teologiaa. - Erga. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 6. Joensuun yliopisto. Joensuu.
- 2000, Kirkko elämänmuutoksen yhteisönä. Oulun ortodoksisen hiippakunnan säätiö. Jyväskylä.
- 2006, Kirkon parantava lääke. Kirjoituksia ortodoksisen kirkon terapeuttisesta opetuksesta ja käytännöstä. Joensuu.
- 2008, Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu.
- 2011, Bysanttilaisten isien terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon haaksirikkoa. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
- 2013, Bysantin kaksi maailmaa: Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
- Hakkarainen, Pentti
- 1994, Sinisten vaarojen paimen. Artikkeleita ja puheita 1971-1994. Joensuu.
- 1998, Kirkko luovana yhteisönä. Oulun ortodoksisen hiippakunnan säätiö. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
- Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos
- 1997, Saint Gregory as a Hagiorite. Translated by Esther Williams. Levadia.
- 1998, The mind of the Orthodox Church. Translated by Esther Williams. Levadia.
- 2007, Hesychia and Theology. The Context form Man’s Healing in the Orthodox Church. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
- 2010, The Science of Spiritual Medicine. Orthodox Psychotherapy in Action. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
- 2011, Orthodox Monasticism as the Way of Life of Prophets, Apostles and Martyrs. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
- 2012, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 1. Dogma. Ethics. Revelation. Critical Presentation. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
- 2013, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 2. Holy Trinity. Creation. Fall. Incarnation. Church. Life and Death. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
- Karmiris, Ioannis N., 1969, Contemporary Orthodox Theology and Its task. – St. Vladimir’s Theological Quarterly. Vol. 13, 1&2. Crestwood.
- Loudovikos, Nikolaos, 2010, A Eucharistic Ontology. Maximus the Confessor’s Echatological Ontology of Being as Dialogical Resiprocity. Translated by Elizabeth Theokritoff. Holy Cross Orthodox Press. Brookline.
- Mantzaridis, Georgios I., 2002, Globalization and Universality: Chimera and Truth. – Christian Bioethics 8. London.
- Popovich, Justin, 1997, Orthodox Faith and Life in Christ. Translation, Preface, and Introduction by Asterios Gerostergios, et al. Second Printing. Belmont.
- Romanides, John
- 2002, The Ancestral Sin. Ridgewood, New Jersey.
- 2008, Patristic Theology. The University Lectures of Fr. John Romanides. Uncut Mountain Press.
- Skouteris, Constantine, 1993, Doxology, the Language of Orthodoxy. – Greek Orthodox Theological Review. Vol. 38, 1-4. Brookline.
- Stylianopoulos, 2003, The Gospel in the Parish: Discovering the Orthodox Evangelical Ethos. – The Orthodox Parish in America: Faithfulness to the Past and Responsibility for the Future. Edited by Anton C. Vrame. Brookline.