Toiminnot

Herran rukous ja ehtoolliseen valmistautuminen (osa 11)

Kohteesta Ortodoksi.net


Ehtoollislahjat siirretään suuressa saatossa uhripöydältä alttaripöydälle.
(kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämä on Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran, isä Andrei Verikovin kirjoittaman sarjan "Liturgia selitettynä" yhdestoista osa. Muut osat löytyvät ohessa olevasta listasta.

Herran rukous ja ehtoolliseen valmistautuminen:

Ehtoollislahjojen pyhittämisen jälkeen seuraa rukoussarja, jossa rukoilemme Jumalaa ottamaan suosiollisesti vastaan esiintuodun kiitosuhrin ja että Hän

”lähettäisi meille jumalallisen armonsa ja Pyhän Hengen lahjan.”

Rukoussarjan jälkeen lauletaan Isä meidän –rukous joka on uskontunnustuksen tavoin hyvin oleellinen osa liturgiaa. Meidän päivinämme Isä meidän -rukous on hyvin yleisesti käytetty, mutta varhaisina kristillisinä aikoina se ei ollut arkisessa käytössä, onhan rukous jo sisällöltäänkin hyvin äärimmäinen. Siinä nimittäin rohjetaan nimittää Jumalaa omaksi isäksi. Tämä rukous kuitenkin asettaa meidät todella Jumalan lapsiksi jotka vaivat turvallisin mielin kääntyä taivaallisen Isän puoleen. Isä meidän –rukouksessa me asetamme itsellemme myös ehdon. Me saamme Jumalalta anteeksi samassa suhteessa kuin annamme anteeksi lähimmäisillemme. Tämän vuoksi suhteemme toisiin ihmisiin heijastaa myös suhdettamme Jumalaan. Me emme voi samanaikaisesti vihata lähimmäistä ja vilpittömästi rakastaa Jumalaa. Tähän liittyy myös aiemmin mainittu liturgiassa vaihdettava rauhan suudelma, sovinnon merkki. Isä meidän -rukoukseen tulee siis suhtautua suurella hartaudella ja siksi me pyydämmekin, että

”uskalluksella ja nuhteettomasti rohkenisimme avuksi huutaa Sinua, taivaallista Jumalaa, Isää”.

Isä meidän -rukous antaa myös viitteitä siitä, että liturgiaan yhteen kokoontunut seurakunta ei ole mikä tahansa ihmisjoukko. Kysymys on jostain paljon suuremmasta. Pyhä apostoli Paavali nimitti seurakuntalaisia ”pyhiksi”. Mutta voimmeko muka kutsua tavallisia ihmisiä pyhiksi? Eikö pyhä ole nimitys, joka on varattu ainoastaan niille suurille kilvoittelijoille joita kirkko virallisestikin kunnioittaa?

Sanan ”pyhä” voidaan ymmärtää tarkoittavan jotain, joka on kosketuksissa jumalallisen kanssa. Pyhä on Jumalalle kuuluvaa tai Jumalan valitsemaa. Tämän vuoksi pappi kohottaa Karitsan (ehtoollisleivän) ja sanoo:

”Pyhät pyhille”.

Se tarkoittaa auki selitettynä, että

”mitkä ovat Jumalan annetaan niille, jotka ovat Jumalan”.

Me emme voi ryhtyä pitämään itseämme mitenkään poikkeuksellisen hurskaina, mutta kristittyinä me todella olemme jotain suurempaa kuin epämääräinen ihmisjoukko. Tässä valossa apostoli Paavalin seurakuntalaisista käyttämä nimitys ”pyhät” on täysin oikeutettu.

Koko liturgia tähtää Ehtoolliseen, joka käy edellä mainittujen rukousten myötä hetki hetkeltä yhä ilmeisemmäksi. Näiden rukousten tarkoituksena ei siis ole saada ihmistä pitämään itseään hurskaampana, vaan enemminkin saada hänet tajuamaan, että hän on kaikkea muuta kuin täydellinen. Mutta juuri siitä syystä ihmisen tulisikin osallistua Ehtoolliseen, koska se pitää meidät läheisessä yhteydessä Kristukseen.

Tähän kaikkeen edellä mainittuun liittyen Ehtoolliseen osallistuvat lukevat vielä yhteen ääneen rukouksen, joka alkaa sanoilla:

”Uskon, Herra, ja tunnustan”.

Tämä rukous on itse asiassa viimeinen niistä monista rukouskirjaan painetuista ehtoolliseen valmistavista rukouksista. Ehtoolliseen valmistautuminen alkaa siis jo paljon ennen liturgia-jumalanpalvelusta. Ehtoolliseen valmistavista rukouksista ja paastosäännöistä kannattaa jokaisen keskustella oman rippi-isänsä kanssa. Tärkeää on kuitenkin se, että päätös Ehtoolliseen osallistumisesta ei tapahdu hetken mielijohteesta liturgian aikana, vaan paljon aikaisemmin.

Papisto osallistuu ensimmäisenä Ehtoolliseen. Yleisesti noudatettu tapa on sen aikana veisata psalmia 34 tai veisua

”Sinun salaiseen Ehtoolliseesi”.

Kuoron vastuulla on tänä odotusaikana säilyttää tilanteeseen sopiva rukouksellisuus ja hartaus. Mahtipontisten konserttikappaleiden esittäminen ajantäytteenä sotii täydellisesti kyseisen tilanteen henkeä vastaan. Ehtoollinen on osallistumista Kristuksesta ja siksi huomion täytyy keskittyä ainoastaan Häneen.

Isä Andrei Verikov


Viitteet:
17) Room. 15:25, 31; 16:2, 5; 1.Kor. 16:1; Ef. 3:3; 5:3; Kol. 1:12.
18) The etymology of the word ἅγιος [hagios] is problematic. In older times, the word was etymologicaly connected, due to the semantic relation, with the latin sac-er "sacred" from the root *sac- which would give in Greek ἁκ- [hak], not ἁγ- [ag]. This insurmountable difficulty of explaning the γ [g] (instead of κ [k]) in ἅγιος [hagios], on the one hand, and the list of the words of the same root ἅζομαι [hazomai], ἁγνός [hagnos] and, most probalby, ἄγος [hagos] (with their compoud words and their derivatives), on the other hand, that allow a certain connection with the hindo-european root *yag-, leads us to make a revision of the etymology of ἅγιος [agios]. Hence, with more certainty ἅγιος [hagios] can be produced by the ancient *yag-ios having the Hindo-European root *yag-, that means "to give honor" (in a religious meaning). The word ἅγιος [hagios], unknown to Homer, to Hesiodus and to the tragic writers, was used by Herodotus and down refering mostly to places or objects of piety due to their connection with the divine ("venerable, sacred") or even disgust, as offending the sacredness of the divine, ("cursed, filthy"). Later, in the Christian age, it was used for persons devoted to something sacred, denoting until today the sanctity ("St. John"). The word ἁγνός [hagnos] (cf. anc. Hind. yajna-), having always a positive meaning refering to both persons and things, was already employed by Homer and down, which word, having being used paralelly with ἅγιος [hagios], finaly was substituted by the last, and it is still in use in modern Greek having the meaning of unadulterated, pure (moraly and literally). Finally, if we accept that ἅγιος [hagios] comes from the primitive rough breathing type ἅγος [hagos], (cf. the inscriptions εὐhαγής [euhages] and περhαγής [perhages] with the rough breathing of ἁγής [hages]), we have to do with a word of the same root that from the gereral original meaning of "an object of religious piety and fear" it was gradualy limited to the meaning of "μίασμα [miasma], adomination, blasphemy" (that needs purification). This last meaning led, according to a view, to the smooth breathing of the word ἄγος [hagos], so that there may be an oral distinction of the negative ἄγος [hagos] from the words ἅγιος, ἁγνός, ἅζομαι [hagios, hagnos, hazomai] (and the words of the same root). A cursory translation from the Μεγα Λεξικο της Ελληνικής Γλώσσας (Great Lexicon of the Greek Language), Papyros Publications, 2005. Vasileios Tsialas, Athens, Greece (http://lists.ibiblio.org/pipermail/b-greek/2008-April/046462.html)
19) Kucharek 1971, s.663