Toiminnot

Rauhan suudelma ja uskontunnustus (osa 9.)

Kohteesta Ortodoksi.net


Uskontunnustus

Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus

Uskon yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.


Uskon yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä, joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi, ristiinnaulittiin meidän puolestamme Pontius Pilatuksen aikana, kärsi ja haudattiin, nousi kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, astui ylös taivaisiin, istuu Isän oikealla puolella ja on kirkkaudessa tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja jonka valtakunnalla ei ole loppua.

Uskon Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä, jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta.

Uskon yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon. Tunnustan yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi, odotan kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää.

Aamen.

(Nikealais-konstantinopolilainen, uusin käännös)


Tämä on Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran, isä Andrei Verikovin kirjoittaman sarjan "Liturgia selitettynä" yhdeksäs osa. Muut osat löytyvät ohessa olevasta listasta.


Rauhan suudelma ja uskontunnustus:

Pian Suuren saaton jälkeen seuraa diakonin kannustus kaikille läsnäoleville:

”Rakastakaamme toinen toistamme että yksimielisesti tunnustaisimme”.

Tämän aikana alttarissa alkaa tapahtua liikettä, kun papisto tervehtii toisiaan ”rauhan suudelmalla”. Käytännössä kysymys on samanlaisesta tervehdyksestä, jota pääsiäisen aikaan käytetään. Rauhan suudelma papiston kesken on kaunis muistutus tavasta, joka on aikaisemmin koskettanut kaikkia seurakuntalaisia.

Miksi seurakuntalaiset ovat aiemmin tervehtineet toisiaan tällä rauhan suudelmalla? Peruste tervehdyksen liturgiselle käytölle on selkeä. Ihminen ei voi uhrata Jumalalle, ellei hän ole tehnyt sovintoa lähimmäisensä kanssa. Kristus on sanonut tämän seuraavasti:

”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion.-- Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi”. (Matt. 5:22-24)

Sovinnon tekeminen korostuu seurakunnan jokapäiväisessä elämässä, jossa kaikkien välillä tulisi vallita keskinäinen rakkaus ja ykseys. Mikään ei ole pahempaa myrkkyä seurakunnalle kuin se, että sen jäsenet ovat riidoissa ja vihanpidossa keskenään. Kirkkoa kohdanneet ulkoiset vastoinkäymiset, kuten vainot, valtiovaltojen romahtamiset ja sodat eivät ole olleet niin tuhoisia kuin sisäiset riidat, jotka turmelevat nopeasti seurakunnan sisäisen hengen. Apostoli Paavalin lähetyskirjeistä käy ilmi, että hän oli monesti huolissaan nimenomaan siitä, että jotakin seurakuntaa repivät sisäiset ristiriidat.

Joissakin yksittäisissä seurakunnissa on elvytetty sitä tapaa, että kaikki kirkossa olevat tervehtivät toisiaan (käytännössä ainoastaan vieressä olevaa henkilöä) rauhan suudelmalla juuri tässä kohden liturgiaa. Kyse ei ole ainoastaan kauniista eleestä tai symbolismista. Seurakunnan tulisi olla yhteisö, jossa kaikki elävät keskinäisessä rauhassa ja rakkaudessa. Yksi nykypäivän maallistumisen ilmiöistä on ihmisten välisen etäisyyden ja välinpitämättömyyden kasvaminen. Tämä näkyy niin henkisessä kuin fyysisessä mielessä.

Seurakunnan tulisi kuitenkin olla paikka, jossa kaikki ovat yhtä suurta perhettä. Miten me uskallamme ja voimme tukea toista ihmistä, jos meidän pitää seistä hänestä kahden metrin päässä? Kristittyjen ei tule ajautua maallistumisen virran mukana kauas toisistaan. Rauhan suudelma on jotain, missä me kuljemmekin vastavirtaan ja osoitamme, että ihminen voi kohdata toisen ihmisen ilman etäisyyttä ja ennakkoluuloja. Tämän käytännön elvyttäminen jumalanpalveluksessa olisi erinomainen asia, mikäli se pystytään toteuttamaan kaikessa rauhassa ja niin, että se koettaisiin luontevana kohtaamisena, eikä pelkkänä väkinäisenä tai muodollisena eleenä.

Lopulta kyse ei ole kovinkaan vieraasta asiasta, sillä onhan seurakuntalaisilla tapana onnitella toinen toistaan osallisuudesta ehtoolliseen juuri rauhan suudelmalla. Samaista ”kristottamista” toteutetaan erityisesti pääsiäiskaudella, jolloin tervehdyksen yhteydessä kuuluvat sanat:

”Kristus nousi kuolleista! -Totisesti nousi!”

Rauhansuudelmaa seuraa diakonin sanat

”Ovet, ovet! Viisaudella ottakaamme vaari.”

Tämäkin lausahdus pitää sisällään muistutuksen vanhasta käytännöstä, jossa varmistettiin että kirkon ovien sisäpuolella ei ollut enää muita kuin seurakunnan jäseniä. Itse asiassa kyse ei ollut pelkästään siitä, että haluttiin varmistaa, etteivät ulkopuoliset tulisi liturgian pyhimpään osaan, vaan se on muistutuksena myös siitä, etteivät ihmiset lähtisi kirkosta kesken kaiken ulos. Kirkon historiasta löytyy aikoja, jolloin ihmisiä ovat kiinnostaneet enemmän opetuspuheitten kuuleminen ja muut asiat kuin itse Ehtoollinen. Pyhä Johannes Krysostomos paheksui sitä, että jotkut uskovaiset käyttivät tilaisuutta hyväksi ja livahtivat katekumeenien mukana pois kirkosta.(15

Itse uskontunnustus on kuulunut alunperin ainoastaan kasteeseen ja se on sanamuodoltaan ollut varmasti paljon yksinkertaisempi. Lisäksi uskontunnusta ei ollut kirjallisessa muodossa, jolloin myös paikallisia eroja oli enemmän. Tietyt pääkohdat ovat olleet kuitenkin kaikkialla samat. Harhaoppien myötä kirkolliskokoukset joutuivat tarkentamaan uskontunnustusta ja se liitettiin tämän vuoksi myös osaksi liturgiaa. Käytännössä uskontunnustus on seurakunnan yhteisen uskon julkilausuma. Ainoastaan rakkauden, yksimielisyyden ja yhteisen uskon myötä me voimme toimittaa kiitosuhria, jonka huipentumana on osallistuminen Herran pyhästä Ehtoollisesta.

Isä Andrei Verikov


Viitteet:
15) Wybrew 2003, s.51.